PELTIRUMPU

Päässä raikaavat täysillä ne von Hertzenin veljekset, kahvi on hyvää ja sitä on riittävästi, perjantai kolkuttaa vasenta lapaluuta ja ensimmäiset kymmenen työminuuttia olen miettinyt miten ratakiskosta väännetään, kun rautalanka ei enää riitä.

Pienoinen suunnitelmanmuutoshan tähän viikonloppuun on jo ennättänyt tulla, tietenkin, kuinkas muuten. Tamperelainen ystävä piipahtaa stadissa pikku palaverissa, jonka jälkeen tapaan hänet kantakuppilassa kenties kera irlantilaisen. Vaan muutama bisse perjantai-iltana ei estä minua viettämästä loput viikonlopusta onnellisesti kotona.

Näin unessa itseni sellaisena, kuin olin ennen. 39 kiloa, punainen tukka, suuret vihreät silmät. Unessa nykyminä ja tuo anorektikkominä tuijotimme toisiamme kauhuissamme. Vaan kyllä minä tuohon anorektikkominään taas vaihtaisin, milloin vain. Olen niin ahdistunut tästä lihavuudestani, etten oikein osaa sitä käsitellä. Menen jumiin ja ahdistun vielä enemmän, kun alan miettiä mistä se johtuu ja mitä minun pitää tehdä.

Välittömästi vaimeni iloinen mieli, käännän siis ajatukset toisaalle, teen töitä tänäänkin ahkerasti tuonne neljään saakka ja sitten vapaudun. Oikein hyvää viikonloppua!

WALKING WITH MY ANGEL

Hämmentävä torstaiaamu. Heräsin 02.40 säpsähtäen, naapurissa putosi ehkä neula lattialle tai jotain, mutta pystyin onneksi nukahtamaan uudelleen. Uneksin oudoista kaduista, kapeista kujista, joilla kuljin niitä rakastaen. Lähtemisen fiilis on todella voimakas, miten se voikaan näin vahva olla. Elämäni on hyvin, mutta pimeys ja kylmyys tekevät minulle asioita, pääni ja sydämeni sisässä. Kaipaan suuremman meren rannalle, suolaisempia tuulia haistelemaan.

Pääsisköhän sitä edes käymään jossain. Lontoon matkakin kiikkuu kyllä vielä ihan ilmassa, en ole varma, onko minulla varaa lähteä. Se olisi niin upeaa ja niin jotenkin täydellistä, mutta saapa nähdä, kuinka haaveeni käy. Lomapäivätkin on matkan ajankohdalle jo sovittu, keikkalippu hankittu. (Nyt tätä kirjoittaessa nousi oikein kunnon pakokauhu: mitäs jos en tosiaan pääsekään lähtemään koko reissuun?! APUA!!!)

Töitä on taas niin paljon, että näiden muutamien rivien kirjoittaminen on kestänyt kaksi tuntia. Ei tästä tule mitään näin, kirjoittamisesta. Jospa kävis vaikka tupakalla ja paahtais sitten suoraa putkea tuonne neljään saakka. Ja huomenna on jo perjantai, ihanaa, viikonloput ovat parhaita.

HERÄÄ!

Yllättävä kirjakauppaseikkailu pelasti eilisen niin kovin pimeän päivän. Lähdin töistä poikkeuksellisesti junalla, menin kollegan kanssa keskustaan asti ja eksyin tunnelin Kirjatorille... Hiippailin ympäri kauppaa seitsemän kirjaa sylissä, kunnes ripitin itseäni kunnolla ja vähensin määrän kolmeen. Ruokakaupasta päästyäni erehdyin ruuhkaspåraan, hyvänen aika kuinka ahdistavaa se oli. Ihmiset haisevat pahalta.

Herätessäni tähän pimeään aamuun luulin päivän olevan tiistai, mutta onneksi olin väärässä. Kalenterinlukutaidottomuuteni on omaa luokkaansa. Ei päivillä muuten väliä, mutta perjantaita taas odotan kovasti. Sitä ennen on kovasti töitä, jälleen uuden nörttiprojektin opettelu (johon sain vastuukomennuksen eilen) sekä peruskauraa kovalla sykkeellä, hirmutahdilla.

Talven alussa sen aina muistaa, kuinka kyseistä vuodenaikaa vihaa. Kylmyyttä, pimeyttä, kosteutta, liukastelua, sähköisiä hiuksia, kutisevaa ihoa. Muutaman kuukauden päästä unohtaa, että mitään muuta on koskaan ollutkaan. Keväällä herää huomaamaan, että aurinkokin on, ja se lämmittää.

Sitä odotellessa...

VINEGAR BLOOD

Elämme tiistaita, vaikka eilisen pituudesta päätellen nyt voisi olla jo torstai. En tosiaan tiedä, miksi eilinen oli niin huono päivä.

Ehkä mietin liikaa sitä, että yksi ystävä on taas hypännyt parvekkeelta, halvaantunut ja sairaalassa. Ehkä sitä, kuinka minulle tehtiin jälleen kerran Siskopienen toimesta oharit. Ehkä vain tämä helvetin kylmä ja pimeä vuodenaika tai kaikki asiat kerralla. Huumorinkukka lakastuu ja kuolee ja pitää vain odotella sen uuden verson puhkeamista kukkaan.

Illalla sain sentään jotain aikaan, pesin pyykkiä ja semmoista pientä kotihommaa. Nukuin hyvin, mutta yöni ovat jälleen armottoman lyhyitä. Heijastimestani katkesi naru, en edes näy tuolla unisena harhaillessani. Kirjakin on muutamaa sivua vaille loppu, vali vali ja nurin nurin.

Mietin ja odotan jo tulevaa viikonloppua, unelmoin kotona miihailusta, musiikin kuuntelusta, lukemisesta, elokuvan katsomisesta. Tuleva talvi sen tekee, olen viluinen ja väsynyt koko ajan. Yllätän itseni netin moninaisilta asuntojenvuokraussivuilta, etsin asuntoa Lontoosta ja New York Citystä, mietin Barcelonan työtilannetta ja Tukholmaakin taas. En halua palata Italiaan enkä Kreikkaan, vaikka molempia paikkoja rakastinkin siellä asuessani. Lenin-setä asuu Venäjällä, mutta minne minun pitäisi mennä?

Kitaristirakkaus vuosien takaa soi päässäni, väliin musiikkinsa ja väliin pelkkää puhetta. "Mä voisin viedä sut pois täältä." Vie, rakkaani, vie minut nyt!

On sukellettava työhön, jotta ei vallan villiintyisi.

SILENCE

Hysteerisen lyhyen yön jälkeen matkustaminen usvapönden pakkaseen ei kohota mieltä. Mielen kohottamiseksi mietin, että duuni ei tee ohareita, duuni pysyy täällä ja kollegat myös. On vaikea kuvitella, että jonain maanantaiaamuna duuni ei oliskaan täällä, laittais vain tekstiviestin tai soittais, että nyt ei kykene, nähdään joskus toiste.

Huomiseksi on luvattu lumisadetta tähän maailmankolkkaan. Mulla ei ole kenkiä, mä en suostu enää milloinkaan laittamaan jalkoihini niitä, joiden takia kaaduin ja mursin jalkani viime tammikuussa. Ne ovat niin liukkaat, että kaadun takuuvarmasti, jos niillä yritän eteenpäin komuta. Mistä mä löydän kestävät ja hyvännäköiset talvikengät, jotka ei maksa mitään?

Jollain lailla tökkii tämä maanantai. Tekisi mieleni silpoa jotain palasiksi, viillellä veitsellä vatsa auki, violent thoughts and a dark mind. Aamukahviin ei ollut maitoa ja pöytäni on sekaisin, kuin ajatukseni, miten tämä nyt tänään on taas niin vaikeaa.

OCH REGNET FÖLL

Viikonlopusta muodostuikin lopulta tyystin erilainen, kuin suunniteltu oli. Niin aina, niin aina.

Perjantaina vietin suunnitelmien mukaan iltaa Kauniin Naapurin luona. Join muutaman olusen ja Naapurin hankkimaa Black Mint -juomaa, joka olikin yllättäen tosi hyvää. En oikein koskaan ole ollut terävien ystävä, mutta tuo maistui kyllä. Meillä oli ihana ilta, me saimme taas puhuttua niin kuin ei muiden kanssa koskaan, meillä on syvä yhteys ja side, jonka en soisi koskaan katkeavan. Käväisimme pikaisesti myös kantabaarissa, mutta illan tarkoitus oli jo tullut täytettyä, joten kotiin suunnistin hyvissä ajoin ja nukuin mainiosti.

En ollut käynyt edes ruokakaupassa, koska tarkoitushan oli viedä Siskopieni syömään lauantaina. Ja niinhän siinä kävi, taas kerran, että Siskopieni muutti suunnitelmat, emme tavanneet emmekä syöneet emmekä menneet keikalle yhdessä. Löysin itseni istumasta kyynelsilmin kotona.

Ns. ystäväinventaario, erittäin tarpeellinen (ellei jopa pakollinen) on käynnissä edelleen ja huomaan olevani aika heikoilla. Kissalle olen jo heittänyt hyvästit, Efekti katosi täysin kartalta uuteen parisuhteeseen syöksyessään. Siskopientä en näe ikinä. Lelu on onneksi vielä elämässäni, samoin kuin Naapuri ja se ihana rouva, jonka kanssa matkustin Tampereelle. En tiedä miksi tunnen itseni niin yksinäiseksi nyt, ehkä paras puoli Kissassa oli se, että me tosiaan tapasimme joka ikinen viikonloppu. Muita tapasin satunnaisesti, aika harvoinkin. Kun ei ole perhettä eikä parisuhdetta, ovat ystävät se ainoa sosiaalinen verkosto ja nyt minä olen aika orpona piruna täällä.

Vietin siis lauantaipäivän miettien asioita ja itkeskellen. Illan tullen pyörähdin kioskilla ja baarissa, halasin paikalla olijat ja hymyilin, vaikka mieli teki itkeä ja vaihtaa maisemaa.

Tämän sunnuntain olen viettänyt villasukissani kahvitellen, syöden salaa satsumia (salaa, koska olen allerginen) ja aivan liian suuria ajatuksia pohtien. Onko aika lähteä? Jättää tämä kaupunki taakseen? Vaihtaa nimeä ja kansalaisuutta?

Minä en tiedä.

KISS A WISH

Hei ystävät, se on perjantai ja se on kiirepäivä ja se on mukava päivä.

Kaunis Naapuri kutsui minut täksi illaksi luokseen, mikä on ihan parasta, sillä emme ole tavanneet ikiaikoihin kaksistaan, ihan rauhassa. Uhkaili minttuviinasnapseilla, minä vien muutaman keskiketterän ja pari levyä. Oi miten odotankaan iltaa jo, vaikka aamu on hädin tuskin alkanutkaan vielä.

Huomenna yllätän itseni ja ympäristöni painumalla Adam Lambertin keikalle. (En pysty edes kirjoittamaan tuota lausetta hihittämättä.) Ilmaisista lipuista ei vain kieltäydytä, joten sinne vie tieni. Saa sitten nähdä koenko jonkinlaisen herätyksen (en tiedä musiikistaan yhtään niin helvetin mitään) vai kälätämmekö vain Siskopienen kanssa omiamme. Niin, tosiaan, Siskopienen kanssa olen menossa, jonka johdosta rasti seinään ja hatut pois! Emme ole onnistuneet tapaamaan pitkään aikaan, joten luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Syömään hänet vien ennen keikkaa, saamallani lahjakortilla tietenkin.

Aamukahvi on kulautettu, hommia piisaa, nyt uppoudun niihin, jotta pääsen täältä tänään poiskin. Viikonloppua!

THELMA & LOUISE

Selvisin rahasukuiselta kuolemalta taas kerran, kun tartuin talouspäällikön viimevuotiseen tarjoukseen lainata rahat firmalta. Olo on kuitenkin jollain lailla likainen ja saastunut, vaikka samaan aikaan sydämeltäni putosi melkoisen painava kivi. Se, että olen nyt jumissa tähän firmaan joitakin kuukausia, ei juuri nyt ole mikään ongelma, sillä minä viihdyn täällä tosi hyvin osastonvaihdoksen jälkeen.

Hyvää mieltä eiliseen toi myös työpaikalle saamani posti: eräs asiakas, jonka asiat ja viisi konetta hoitelin kiireisenä päivänä puolen tunnin varoitusajalla, lähetti minulle 50 euron lahjakortin edustamansa ketjun ravintoloihin! Viisikymmentä euroa! Hillittömän hieno lahja hienolta asiakkaalta.

Viime yön nukuin hyvin ja tiedän tämän päivän olevan siksikin parempi. Tosin unessa tiirailin jotain valvontakameroiden tallenteita ja selvitin epäiltyjen tappajien liikkeitä, agentti Lostis seikkaili siis jälleen. Jostainhan nuo kumpuavat, seikkailu-unet, mitä lie ikinä kompensoinkaan, tapahtumaköyhää arkeani kai?

Nyt lisää kahvia, muutama helppo aamukeissi, jotta pääsee vauhtiin. Torstai, ystävät, hieno meininki!

VEDENALAISEEN KAUPUNKIIN

Pimeä, sateinen ja tuulinen aamu, jolloin luut jäätyvät ja tukka tulee kolmen minuutin kuluttua perässä. Olen edelleen mega-ahdistunut rahahommien takia, mutta sain sentään vuokran maksettua, mikä helpotuksella todettakoon. Rahaa jäi seitsemän euroa seuraavaan tilipäivään saakka, eli ei paljon hampaita naurata, mutta mielessäni olen kuvitellut keksineeni tähän tilanteeseen ratkaisun, eri asia sitten onnistuuko se.

Töitä piisaa taas ja lisää tunkee ovista ja ikkunoista. Päivät kuluvat nopeasti, kun puuhaa riittää, se on hyvä asia ja nautin myös suunnattomasti tällä osastolla vallitsevasta hersyvästä tunnelmasta. Välillä kiroamme ja pärräämme suureen ääneen, väliin taas nauramme hysteerisinä vedet silmissä. Töitä, niitä teemme koko ajan ja saamme paljon aikaan.

Kelaan mielessäni nyt paljon perhe- ja sukuasioita. Sain meiliä Serkku-P:ltä, joka asuu tuossa lähikaupungissa. Haluaa taas olla yhteyksissä ja tavata. Minä kirjoitin, että niinkö se toimii, että kun minä sairastun ja joudun mielisaaraalaan, niin yhteys katkeaa, mutta minun pitäisi heti olla tassua antamassa, kun hän haluaa välejä palauttaa. Kovaa tekstiä, vastasi Serkku-P ja selitteli jotain. Muutama meili on vaihdettu, mutta en halua uskoa enkä luottaa ihmiseen, joka on elämästäni kadonnut niin monta kertaa ennenkin.

Vietän henkilökohtaista kahvihetkeä suureen huiviini kietoutuen, sähkölämmittimen puhalluksessa. Keskiviikkoa, hyvät ihmiset.

MATKALLA TUNTEMATTOMAAN

Superahdistuma hyökyi ylleni eilen illalla, kun tajusin, että en mitenkään taas pärjää taloudellisesti ottamatta joko koko tulevaa liksaa kottina tai lainaamalla joltakin rahaa. Jumalauta, tämä on se ainainen helvetin tonnin-puolentoista vaje. Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, että pääsee edes jollain lailla balanssiin rahojensa kanssa? Olisi vasta päivää ennen tilipäivää nollilla, mutta pärjäisi? Minä ahdistun hengiltä tämän asian takia, keuhkot painuvat kasaan enkä voi olla ajattelematta sitä, tulevia päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia. Mä teen töitä, mä aherran joka ikinen päivä, mutta silti mä olen aina peeaa. Tämä, jos joku, on niin perseestä, etten voi sitä muulla tavoin ilmaista.

Tänään on zen kaukana, kun mieli tekisi kirkua ja parkua ja juosta kanikonttoriin äitivainaan pienten korujen kanssa. Kuin siitä jotain hyötyä olisi, muutama kymppi, eikä se nyt vain yksinkertaisesti riitä mihinkään.

Tonnin laina, jota lyhentäisin 150-200 euroa kuussa. Siitä on kysymys. Ja sitä en saa, en mistään, vaikka miten venyttäisin jäljellä olevia aivosolujani.

On hirveää olla tässä tilanteessa, vaikka muutoin elämäni on tällä hetkellä lähes täydellistä.

SUPER FREAK FAMILY

Viikonlopun tynkä huristeli ohi, vilkutti mennessään vain. Perjantai-illan pyykkitupashow'n jälkeen nukuin hysteerisen lyhyen yön ja lauantaina tuiln töihin silmät ristissä. Yllättävän paljon sitä kuitenkin sai aikaan, kun puhelimet eivät soineet eikä kukaan tullut kysymään minulta mitään koko päivänä. Lauantai-ilta menikin sitten ystäviä tavatessa ja kantabaarissa hurvitellessa. Aikaisin minä kotiin lähdin, olin väsynyt ja nukuinkin sitten hyvät, pitkät unet. Eilinen oli sunnuntai parhaimmillaan, kahvia ja murhamysteerejä, pizzaa ja tekstiviestejä.

Elämä on todellista luksusta, kun sunnuntaita ei tarvitse viettää duuniangstin kourissa.

Entisellä osastollani aloitti kaksi uutta työntekijää tänään. Teki mieli paijata päästä pieniä poikia ja sanoa, että kyllä se siitä, muitakin työpaikkoja on. Että ei siihen kuole, jos ensimmäinen työpaikka elämässä on kamala. Palkkaavat noita nuoria vastavalmistuneita poikia, koska niitä voi vedättää palkka- ja muissa työsuhdeasioissa helpommin kuin kaltaistani kokeneempaa kansalaista.

Tänään ajattelen jostain syystä veljeäni ja sitä, ettemme ole tekemisissä emmekä väleissä. Olisipa minullakin perhe. Perhe, johon voisi luottaa ja joka rakastaisi minua. Hyvin minä pärjään ilmankin, mutta mikä ilo se olisi.

BESIDE YOU

Ah, perjantai, päivistä paras, vaikka olenkin tulossa huomenna töihin. On niin kovasti ruuhkaa, että tulen hieman purkamaan käsittelyjonoa.

Illalla hoidan pyykkihommia ja ehkä teen jotain kivaa pastaa ruoaksi. On aivan liian kauan siitä, kun olen viimeksi tehnyt hurmaavaa kanapastaani, joten siihen taidan ruveta tänään. Huomenna sitten ehkä töistä palattuani muutama tuoppi kantabaarissa, mistä todennäköisesti poistun välittömästi Kirjan ja Kissan saapuessa paikalle.

Myöhästyin aamulla dösästä ja näin ollen kymmenen minuuttia töistä. Hmph. Aamut ovat olleet vaikeita tällä viikolla, univaje on suuri, koska nukahdan vasta niin myöhään. En ymmärrä, miten jotkut voivat nukahtaa vain painamalla pään tyynyyn.

Päässä soi otsikon mukainen biisi, nautiskelen kollegan tarjoamaa tikkaria ja paukutan duunia. Elämäni ei ole ollenkaan hassumpaa!

NO MORE MR. NICE GUY

Eilinen työpäivä oli raskas ja täynnä ihmeellisiä poikkeuskeissejä, joiden hoitaminen vei paljon energiaa. Sain kuitenkin illalla tekstiviestin esimieheltäni: "Todella hyvin hoidettu se ___. Kiitos!" Vau. Aika mieletön juttu. Olen niin onnellinen osastovaihdoksestani edelleen.

Aikainen aamuni oli tavattoman tahmea, olisin voinut nukkua vielä ainakin viikon. Pimeys ja kylmyys, ne väsyttävät minut, uuvuttavat uniseksi harhailijaksi. Onneksi työporukan aamut ovat nauruisia ja piristäviä, töitä on aivan hirveästi, mutta fiilis on meillä kyllä kohdallaan. Tsempataan toisiamme, lauletaan välillä falsettikuorossa, nauretaan hysteerisesti ja autetaan, missä voidaan. Oikea tekemisen meininki.

Ulkona on sateista ja kylmää, raskas työpäivä on vasta alussa. Vaan tuulta päin, eihän tässä muu auta.

A LETTER TO ELISE

Että minä oppisin kunnioittamaan, arvostamaan, olemaan enemmän itseni. Tulla enemmän itsekseen, elämän tarkoitustako minä tässä olen keksimässä vai joutavaa sanahelinääkö sekin? Itsensä rakastamisen ajatuskin on minulle vieras, minulle riittäisi toimeen tuleminen. Olla muiden silmissä jotain aivan muuta kuin omissaan, sitäkään minä en käsitä enkä voi muuksi muuttaa sitä ihmetystä, jonka minulle suovat ne ihmiset, jotka lähelläni viihtyvät ja sanovat minua rakastavansa. Mitään sellaista en itsestäni ole löytänyt kuin he. Mitään sellaista en itsessäni näe, korvaamatonta tai uniikkia.

Että minä oppisin olemaan enemmän itseni. Mutta maltilla, en tahdo jaksaa enää heittäytyä joka tunteen vietäväksi. On välillä pysähdyttävä, kuunneltava, pohdittava itseään, omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Kuin varmistaisi sen, että tietää heittäytyvänsä... Mustavalkoinen, sitä se on aina ollut, mutta opettelen näkemään harmaan sävyjä. Edes yhden tahi kaksi, sekin tekisi elämästäni nyt yksinkertaisempaa. En tahdo olla niin ehdoton enää. Ehdoton, kuin silloin, kun se oli joko tai. "Olet joko osa ongelmaa tai osa ratkaisua, ei ole mitään niiden välissä", kuten sinä sanoit, Elise, missä sinä olet nyt, kun minä tahdon kysyä sinulta asioita; naiseudestasi ja väreistäsi? Missä olet nyt, kun minun olisi saatava kuulla sinun tumma äänesi, loputtoman pitkät lauseesi, joista en koskaan ymmärtänyt kaikkea?

Että minä näkisin itseni toisten silmin. Näkisin sen, joka olen, josta en paljoa pidä. Sen, jonka muut näkevät, onko ympärilläni muuri vai olenko avoinna maailmaa varten? Olenko ylpeä, onko silmissäni harso, olenko pieni vai jättimäinen, fyysisesti JA psyykkisesti? Että minä kuulisin edes kerran oman ääneni, miksi senkin pitää olla fyysisesti mahdotonta? Elise tietäisi, minä olen jo unohtanut.

Että minä löytäisin suunnan. Kartan, kompassin, merimerkit. Liu'unko minä taas alas vai olenko jo tasamaalla? Olenko korkeimmalla huipullani? Se minua pelottaa, että tämä on se, korkeammalle en koskaan pääse. Että on väistämätöntä pudota uudelleen, again and again. Ja se syöksy, onko sen aina oltava niin loiva, että sen tajuaa vasta, kun on liian myöhäistä ja seisoo jäisellä parvekkeen kaiteella keskellä yötä itkemässä, eikä näe eteensä edes sentin vertaa, tuntee vain sen huimauksen ja pakahduttavan tuskan. Tuskan, joka murskaa alleen omalla päätöksellään, jostain se tulee enkä minä koskaan voi olla varma milloin ja mistä ja minkä takia. Se pimeys... Se on niin kaikenkattava, se on murskaava ja tukahduttava, se puristaa keuhkot kasaan eikä anna vetää henkeä, sitä joutuu hyperventilaatioon ja säikähtää sitä ja hyperventiloi kahta pahemmin. Ja itkee, se ei lopu, se ei helpota oloa yhtään, se vain vavisuttaa koko vartaloa puuskaisena ja sitä pelkää, koska se ei lopu ja lopulta pelkää, että mitä jos se loppuukin, mitä silloin jää? Jos tuska revitään yhtäkkiä pois, ei olekaan enää turvasatamaa, sillä juuri sellainen tuska se on. Se ottaa syliin ja pitää otteessaan ja siihen alkaa uskoa ja luottaa, että tämä on, tämä pysyy, tämä on kaikki mitä maailmalla on minulle antaa ja minä kääriydyn siihen kuin lämpimään villatakkiin, vaikka se on kylmä, Tukholman syndroomaa on niin monenlaista, Elise. Että kokee turvaksi sen, mikä tappaa. Lopulta se tappaa, sitä en epäile hetkeäkään, tiedäthän sen.

Hampuri oli minulle vieras ja kylmä. Entiset kotikatuni pelottavan autioita, elämän jälkiä kai sieltä etsin. En löytänyt, menneisyyden haamuja vain. Tuolla makasi kerran Karl, nauroi niin, että ei pystynyt enää seisomaan. Karl kuoli Amsterdamissa, senkin minä muistin. Ja Helenan, minä muistin Helenan. Siniseksi muuttuneen ihon, turvonneen kielen ja nahkean tunnun, kuoleman hajun. Ei ollut enää Blau'a, jonne mennä istumaan tuntikausiksi tupakansavuun, kiistelemään politiikasta ja nauramaan Leon puujalkavitseille. Poissa, kaikki poissa, sinäkin, Elise.

Että minä oppisin hyväksymään maailmaa. Osan siitä, ehkä pienen murusen kerrallaan. En minä suuruudenhullu ole, en minä koskaan tule kaikkea hyväksymään, mutta jos itseni, palasina kerrallaan. Minun ihmiseni, minun kotini, minun työni, minun koko helvetin olemassaoloni. Että siinä se on, katso keski-ikäisyytesi peiliin ja hyväksy se: Näin kävi ja tässä ollaan. Ei tullut glamouria eikä vallankumousta, ei heroiinikuolemaa eikä unelma-ammattia. Tuli keski-ikä, tuli arki, tuli päättymätön tyytymättömyys itseen ja siihen, mitä elämäksi kutsutaan. Tuli vatsahaava ja suoranainen inho omaa työtä kohtaan, kaikkea sitä tarpeettomuutta kohtaan, mitä se minulle edustaa. Miksen ole Guatemalassa rokottamassa vauvoja? Sitomassa itseäni puuhun kiinni jossain sademetsässä? Jakamassa yhteistä hyvää vallankumouksen lapsille? Voi Elise, niinhän me sen halusimme.

Että minä näkisin jotain tarkoitusta tällä. Ettei kaikki tuntuisi niin yhdentekevältä. Kun mikään ei tunnu miltään ja silti kaikki tuntuu liikaa. Kun nukkuminen tuo ainoan hetken vuorokauteen, jolloin todella tuntee elävänsä. Unet, näen niitä taas. Niissä lennän pommilastissa olevaa helikopteria joen yllä, teen aatteeni puolesta minkä sinäkin olisit tehnyt, lennän patorakennelmaan ja räjähdän taivaan tuuliin. Viimeisenä näen Helenan kasvot, hän lentää minua matalammalla, mutta tavoitan hänen katseensa juuri ennen loppua. Sinä nauttisit siitä näystä, Elise, hän oli niin eloisa ja onnellinen, osa ratkaisua. Joskus minä menen sinne unessa, Hampuriin, istun Blaussa odottamassa koko jengiä. Joku tulee ja ja sujauttaa minulle lautasliinan, johon on raapustettu "tänään ei uskalla tulla, tule Kellariin." Ja minä tyynesti, sivuilleni vilkuilematta, astun ulos ja lähden kiertoteitä kävelemään, tarkistaen huolellisesti, että aseeni on ladattu ja minulla on aseelle esteetön pääsy. Junat, bussit, sade ja sumu, ja minä olen taas siellä, missä minun pitääkin. Muistatko sinä, Elise? Ne autiot huoneistot, joita vuokrasimme, ehkä patja lattialla ja Che seinällä. Kuppi kitkerää kahvia ja kolme savuketta, varsinainen aamiainen sekin.

Että minä uskaltaisin kaikesta huolimatta vielä hypätä. Etten jänistäisi pelon vuoksi, tuskan vuoksi. Sillä nyt minulla on se tilaisuus, tilaisuus, jota ei vuosiin ole eteeni tullut. Ensimmäinen, Elise, minä uskallan sanoa, että ensimmäinen. Liekki on korkea ja se palaa puhtaasti. Hiipumista minä pelkään, enemmän kuin mitään. En hiillosta, se olisi hyvä, vaan liekin sammumista yks kaks yllättäen, kuin kaikki olisi jo sanottu ja tehty ja ennen kaikkea tunnettu. Että jäljelle ei jäisi mitään, toveruuskin olisi parempi. "Ei meistä ystäviä voi tulla ikinä, me katsottiin samaan liekkiin liian läheltä." Sitä kammoksun, kaunaa, katkeruutta ja kostoa. Että toinen menisi ja lakkaisi olemasta, lakkaisi tuntumasta miltään. Että katoaisi se tuli, liekki, sammuisi sihahtaen eikä jättäisi edes muistoa lämmöstä ja valosta, että kuolisi kuin seinään sekunnissa. Tai vielä, enemmän, tietenkin, että jäisi kytemään minuun, kuin viimeksi, enkä voisi antaa anteeksi enkä unohtaa. Että jäisin siihen pirulliseen oravanpyörään, mitä teit ja kenen kanssa ja miksi ja milloin ja miksen se ole enää minä, en koskaan enää minä. Ja taas päädytään parvekkeen jäiselle kaiteelle kyynelsilmin, eläimen ulinaa muistuttava ääni kurkusta kohoten, iso lihaveitsi kädessä kimmeltäen, pimeän syliin, tiukasti sulkeutuen.

Että minä osaisin. Tuntea ja ajatella, molempia, suunnitella ja silti uskaltaa. Mustavalkoisuutta on sen verran jäljellä, etten tiedä miten tunnetaan ja ajatellaan yhtä aikaa. Menen joko tai ja se sattuu, se pelottaa ja pakottaa painamaan jarruja, eksymään, harhailemaan itsensä sisällä, ympyrää ja ympyrää ja taas. Asumista olen miettinyt, senhän arvaa, että osaanko minä ja jos, niin miten? Tilaa ja rauhaa, aikaa ja tilaa. Ei näin, Elise, tiedäthän sinä sen? Ei näin, että minua vihloo, ja tarvitsen ilmaa ja haukon henkeäni aivan turhaan. Joku vie ilmani. Tilani. Aikani. Rauhani. Ja samaan aikaan, niin, niin minä haluankin sen olevan. Että olemme kuin liimatut, että minusta pidetään kiinni ja minä saan pitää kiinni takaisin. Eikä ainoastaan toisen nukkuessa, kuten ennen, vaan tämän minä haluan kohdata päivänvalossa, selvänä, kirkkaana, tuoreena ja lämpimänä.

Että minä selviäisin tämän syksyn ja talven. Keväällä kaikki on toisin. Saan valoa ja lämpöä ulkoilmastakin, muistatko sinä Elise? Kun maan alla vietetyt viikot tuntuivat kelmeytenä ihossa ja tunkkaisuutena pään sisällä, puuroutuvina ajatuksina, heikentyneinä aisteina?

Että minä uskaltaisin pakata tavarani ja hoitaa asian. Naps, poikki vanha napanuora ja uuteen elämään. Elämään, jossa on aikuinen ja lapsi ja ystäväpariskuntia ja häitä ja hautajaisia ja nimiäisiä ja syntymäpäiviä, vuosipäiviä ja kesälomia. Joulu --- Elise, minä ajattelen jo joulua! Että jos tämä olisi se, ensimmäinen. Ja että niitä voisi tulla lisää, enemmän, monta. Että kasvaisin viimein ehjemmäksi, enemmän omaksi itsekseni. Että osaisin sanoa kyllä, vaikka tarkoitan ehkä. Että uskaltaisin sanoa tahdon, vaikka todellisuudessa minä en tiedä. Kuinka voisinkaan, kun en vielä edes tunne itseäni uudestaan, viimeinen kuiluni oli niin syvä, melkein pohjaton. Voiko sirpaleista saada kasaan mitään ehjää enää? Kuinka paljon olen muuttunut, mihin suuntaan ja miten? Tiedän isojen asioiden olevan käsillä, melkein jo tässä, melkein jo kohdalla. Kuin olisin nähnyt ja kuullut ja tuntenut sen jo, muutoksen.

Että minä uskaltaisin kadota hiukan. Avautua uudelle, olla enemmän itseni, mutta toisen kanssa. Ruokkia häntä olemaan itsensä ja odottaa samaa takaisin. Auttaa, niin kuin nyt minä pystyisin ketään kantamaan. Mutta pystynhän minä, jos tarvitsee, onhan se nähty jo moneen kertaan. En minä muiden kanssa luovuta, itseni vain. Miten sekin on mahdollista, en tajua, mutta niin on aina ollut. Kuin siirtäisin itseni sivuun, en minä ole tärkeä, muut ovat. Mitä siitä, että vietän yöni siinä helvetin parvekkeen kaiteella? Päivisin minä olen muille läsnä, öisin vain itselleni.

Että minä osaisin antaa vähän vähemmän. Ottamista olisi opeteltava. Pyytämistä, jopa vaatimista. Kun on niin monta kertaa tyrmätty, tuleeko jo aivovaurio, jos yrittää vielä? En tahtoisi hänen tekevän niin, Elise. En hänen, enkä kenenkään muunkaan. Niin monta ihmistä minua repimässä, kun en itsekään pysy keskenäni kasassa. Yksi heistä ei kuuntele minua, ei kuuntele minua koskaan. Puhuu itsestään ja tunteistaan ja toistaa samat saatanan lauseet neljä tuhatta kertaa. Kun minä yritän puhua, ja luoja paratkoon minä olen yrittänyt, hän sulkee suuni puhumalla päälle. Ja suuttuu, kun itse tekee oharit minulle. Ruinaa tapaamista ja unohtaa sen saman tien, kun päivä on saatu sovittua. Valittaa narsistimiehestään, vaikka itse taitaa olla. Marttyyrikompleksinen nyt ainakin. Bipoläärinenkin. En jaksa antaa hänelle enää yhtään, en murustakaan, hän on imenyt minut jo kuiviin. Että minä sen uskaltaisin sanoa, hillitysti ilmoittaa, niin selvin sanoin, ettei väärinkäsitysten vaaraa olisi.

Että olisin enemmän minä, Elise. Sellainen kuin olin Hampurissa ennen, mutta vielä enemmän. Että minä riisuisin metaforat ja puhuisin sen, mitä pitää, niin, että kaikki ymmärtäisivät ja viesti kiirisi eteenpäin. Viesti vallankumouksen ja rakkauden, pyyteettömän ihmisten auttamisen. Tieto on valtaa, mutta valta tekee sokeaksi. Minä tiedän aika vähän, mutta jos sinä olisit täällä, Elise, sinä kertoisit minulle tarvitsemani. Minä luotan sinuun vieläkin, en niihin, jotka popularisoivat puheesi, typistivät manifestisi kolmen markan iskulauseiksi ja yhdeksi logoksi. Anna minulle sinun ajatuksesi, sinun kielesi, sinun matala, rauhallinen äänesi. Että minä tulisin enemmän minuksi, en sinuksi Elise, en minä koskaan voisi.

Tämä kaupunki on ollut minulle puolen vuoden ajan hyvin pieni ja hyvin kaunis. Olen nauranut paljon ja itkenyt myös. Kohdannut uusia, kokonaan uusia, jättänyt taakseni monta, jotka eivät minkään arvoisia olleet, vaikka luulin niin. Silmäni ovat auenneet ja yritän olla puhdas. Puhdas, ilman suojamuuria, minä, enemmän itseni. Ilman muovia. Maskitta, ilman valepukua. Yritän uskoa ihmisten hyvyyteen, vaikka tiedän toisin. Tiedän, että ihminen on ihmiselle ja susi, ja että olen otollinen maalitaulu ja kohde, koska pimeys vielä roikkuu minussa, se ei ole päästänyt minusta irti vielä kokonaan. En tiedä päästääkö se koskaan, kokonaan. Sen näkee minusta, jos osaa katsoa, enkä minä tiedä kuka osaa ja kuka ei. Sitä en pysty lukemaan, en kuulemaan enkä kirjoittamaan. En säveltämään, en maalaamaan enkä savesta muovaamaan. Ei ole yleispäteviä tuntomerkkejä eikä mitään, mistä voisin varmuudella sanoa, että tuo se on, tuohon laitan näppini ja tunnen sen, sinun pahuutesi ja tarpeesi satuttaa minua. Mitä sinä sillä voitat? Mikä tekee siitä niin nautinnollista? Mikä on paras hetki, se, kun näet loukkaavasi vai se, kun murrun? Vai kenties se, kun pääset kertomaan asiasta eteenpäin? Minä yritän pysyä puhtaana Elise, mutta se on vaikeaa. Vaikeampaa kuin uskoisit.

Että tulisi enemmän itsekseen. Koko elämän mittainen tehtävä. Uskaltaisi ja osaisi, ei pelkäisi mitään pahaa. Ei antaisi pimeyden viedä enää kokonaan, ei antaisi syliinsä hukuttaa. Pysyisi pinnalla, omana itsenään, nousisi rantaan ja sytyttäisi nuotion. Lämmittelisi hetken ja jatkaisi matkaa.

(Minä kirjoitin ja julkaisin tämän tekstin alunperin marraskuussa 2007, mutta edelleen löydän tästä niin paljon, että halusin julkaista tämän uudelleen.)

SO INTO YOU

Voi öiden lyhyyttä ja väsymyksen määrää. Pitäisi ehkä laittaa kännykkään muistutus illaksi, että tajuaisi mennä nukkumaan.

Elämälle kiitos kämpässäni oli jälleen lämmin, kun eilen illalla sinne pääsin. Parin päivän lämpökatkos ei varmasti ollut helppo niille asukkaille, jotka ovat kotonaan, pari lähes liikuntakyvytöntä vanhusta meidänkin talossa asuu.

Tampereen muisto alkaa haalistua mielessä, niinhän aina käy. Onneksi fiilis on edelleen hyvä ja jollain lailla vapaa. Luulen, että tuolla reissulla tulee olemaan aika kauaskantoisiakin vaikutuksia, ainakin tiettyihin ystävyyssuhteisiin se vaikutti runsaasti. Enkä puhu nyt vain Kissasta, puhun siitä ystävästä, jonka kanssa reissussa olin sekä niistä, jotka siellä tapasin. Tärkeitä asioita, tärkeitä oivalluksia. Ystävyyden syvin olemus, aikuisen ystävyyden muoto. (Minua kammottaa kirjoittaa tällaista, mutta hei, ikä ei tule yksin.)

Sekavat sanat, ei keskittymiskykyä juuri nyt. Eilisessä työpalaverissa minut nimettiin vastuulliseksi taas yhdessä jutussa, joka on opeteltava huolella. Sain vastuun, koska olen nörtti, esimieheni mukaan. Heh, jos nörteillä tarkoitetaan pitkätukkaisia nahkatakkisia rokkidiggareita, niin kyllä, ilman muuta, nörttihän minä.

Duunia, duunia, duunia. Arkea. Pienesti hymyillen painan pääni ja pakerran, kunnes illalla taas pääsen ihmettelemään muuta.

HUSH HUSH

Kotikolossa on lämmitys pois päältä, itse asiassa koko talossa kaksi vuorokautta. Olen siis luitani myöten jäässä. Aamudösä oli jäätävä ja työpaikka kuin pakastin. Mahtavaa. Vihaan palelemista, olen aina vihannut, ja nyt siitä joutuu kärsimään ihan joka paikassa.

Olen miettinyt paljon Kissaa ja kaikkea sitä, mikä ns. ystävyydessämme mättää. On tullut tosiaankin aika jättää hänet taakseen, vaikka samalla menettää paljon naurua. Ne naurut eivät korvaa sitä kipua, jonka hän minulle aiheuttaa vähättelemällä minua, haukkumalla juuri niitä asioita minussa, joista olen eniten epävarma ja jotka ovat niitä elämäni todellisia kipupisteitä.

On tullut siis aika katsoa uusiin suuntiin. Onneksi minulla on oikeitakin ystäviä, niitä, jotka ovat tukenani ja rakastavat minua siitä huolimatta, että olen ruma ja lihava. Niitä, jotka osaavat katsoa sen ohi, syvemmälle.

Tiistai on palelevainen ja kiireinen, ylitöitäkin pitäisi jaksaa. Katsotaan nyt, voipi olla, että neljän aikaan jalat vievät bussipysäkille kuin itsestään ja tulen vasta lauantaina tekemään överiä. On hyvä, joskin vähän tyhjä olo.

MIRACLE

Näin se kolisee arki taas eteen, liki täydellisen viikonlopun jälkeen. Tampere oli minulle kaunis ja hyvä, näkemäni keikat silkkaa autuutta. Ystäviäkin näin, Rumpalin ja Kirjailijan sekä Radiomiehen kaukaa Eskilstunasta. Voi halausten määrää, voi hymyjä. Palasin kotiin eilen, ajomatka Tampereelta stadiin venähti yllättävästi, kun autosta hajosi rengas ja sitä piti ryhtyä Hämeenlinnassa vaihtamaan. Onneksi mestoilta löytyi kirjakauppa, jossa tarjouspokkarit löysivät tiensä laukkuuni. Kun vihdoin pääsin kotikulmille, poikkesin piskuisessa kulmabaarissa, jossa Kissa ja Kirja sekä Prätkähiiri minua jo odottivat. Kissa avasi sanaisen arkkunsa ja totesi minun näyttävän kauhealta, ettei totuus unohtuisi. (Vasta viikko sitten hän parjasi minua painostani johtuen.) Niin katosivat suurin osa hyvistä fiiliksistäni, kuin märkä rätti vasten kasvoja, vaan tänään yritän olla positiivinen ja unohtaa sen ämmän.

Töitä on paljon, kahviakin on, silmäni ovat kuin täynnä roskia ja kurkkuni karhea. Mansen vesi ei sopinut iholleni, joka ratkeili liitoksistaan jo toisena päivänä. Keskityn, hengitän, olen löytämäisilläni zenin, ihan kohta.

Rakastan ystäviäni, mutta nyt niitä on yksi vähemmän. Kissa ei enää saa loukata minua, joten pysyn erossa hänestä.

HANNU JA KERTTU

Oho, torstai, kova kiire töissä, enkä tajua mitään. Story of my life. No ei, naputan kipikapivauhtia duuneja, ettei ole huono omatunto huomisesta vapaasta. Vaan ajatukset ovat toki jo ihan muualla, yllättäen, tallaan ihan muita katuja ihan muussa seurassa.

Eilisiltana pyykkituparumban lomassa tuli lauleltuakin vähän, kuinka hyvää se minulle tekeekään. Ääni on aika romuna, kun en ole sitä availlut pitkään aikaan, mutta matalampi skaala kuulosti kyllä ihan hyvältä. Matalassa rekisterissä ääneni on tumma, metsäinen ja savuinen, korkeampi rekisteri on toimiessaan lasinkirkas, melkein eteerinen. (Heh, melkein kuin viininmaistelutermejä!) Oli mukavaa saada edes sitä matalaa rekisteriä auki, naapureiden tunnelmista en kyllä osaa sanoa...

Reppu on pakattu puhtailla vaatteilla ja suihkukamoilla, käsilaukussa on kirja ja mieli on avoin ja odottava. Poistun neljän maissa internjetin ihmeellisestä maailmasta ja palailen på Söndag, jos kaikki menee, kuten on suunniteltu. Oikein nastaa viikonloppua kaikille!

THE QUEEN OF LEAVING

Torstai lähenee, se on ihan tuossa tuokiossa, se on yhden työpäivän, kiireisen pyykkitupatiskauspakkausillan jälkeisten yöunien päässä. Voi, miten minä olen iloisen odotuksen vallassa, enkä minä nyt tarkoita mitään tiettyä asiaa tai ketään tiettyä henkilöä tai mitään. Kunhan vain olen innoissani siitä, että pääsen pitkäksi viikonlopuksi pois töistä, pois Helsingistä ja semmoista pientä luksushommaa, että pääsen hotellin sänkyyn nukkumaan. Tietenkin odotan myös keikkoja, jotka tulen kokemaan ja ystäviä, joita tapaan. Ja minkähän takia koen tarvetta selitellä intoani, sekin on kyllä kummaa. Kai kaikki tajuavat ihan muutenkin, kuinka kivaa on lähteä reissuun hetkeksi.

Kävin eilen todella pitkästä aikaa pienesti ostoksilla. Löysin kahdella kympillä aivan loistavat laadukkaat rintsikat, ovh olisi ollut 49,95, mutta sattuivat olemaan alessa. Mielettömän onnistunut ostos, joka tuli tosi tarpeeseen! Ostin myös pitkävartiset sukat ja leggingsit (housujen tai hameen alla pidettäviksi, minä en voi käsittää miten niitä voi joku käyttää housujen sijaan!) sekä hiustenhoitoainetta. Nyt on monen kuukauden shoppailutarve tyydytetty! (Tai no, jonnekin lihavien ihmisten housukauppaan olisi päästävä kyllä, mutta en minä tiedä, missä semmoisia edes on. Ehkäpä googeloin.)

Laitoin kahvin valumaan, sähköpostilaatikko ratkeilee liitoksistaan, päivän työrupeama tulee olemaan taas määrältään kovin suuri, joten en minä tässä ehdi jaaritella. Kivaa keskiviikkoa!

KRÄM

Oi, tiistai, enää muutama päivä, niin pääsen lennähtämään vapaalle ja Tampereelle. Elämässä piisaa tosi kivoja asioita, ihania ihmisiä, villasukkia ja kahvia. Olen suorastaan typrtynyt tästä kaikesta kivasta, positiivisesta elämässäni. En muista, milloin oloni olisi ollut tällainen, käyn töissä ja vietän vapaa-aikaa ystävien kanssa ja yksin. Tuskin koskaan on mikään vaihe elämässäni ollut näin tasainen, näin onnellinen. Eihän tämä tietenkään kestää voi, en minä siihen hetkeäkään usko, mutta nautin joka sekunnista!

Töitä on vaikka muille jakaa, paukutan kiivaasti kiireellisiä tapauksia koneelle, hoputan pakkaamoa, hyräilen, kuuntelen kollegoiden hysteriaa ja naureskelen mukana. Meillä on hyvä tiimi, hyvä meininki, hyvä tyyli.

Järjestän ajatuksiani, jotten enää kelaisi niitä sanoja, jotka viikonloppuna kuulin. (Vatsanpohjaan ilmaantui perhosparvi saman tien...)

HAMMERSMITH PALAIS

Nämä perjantain ja maanantain väliset yöt ovat aivan liian lyhyitä. Olen todella väsynyt ja minun pitäisi jaksaa tehdä pari tuntia ylitöitäkin tänään. Vaan ihania hetkiä on taas elämään mahtunut, voi hyvänen aika sentään.

Perjantainen kuvauskeikka peruuntui ja vietin sen sijaan iltaa kantabaarissa ystävien kanssa. Ilta oli tosi mukava, Naapurin kanssa käveltiin yhtä matkaa yöllä kotiin. Lauantaina tapasin Tampereelta saapuneen ystäväni sekä irlantilasrokkarin, joiden kanssa baareiltiin ensin Kalliossa ja suunnistimme sitten keskustaan. Michael Monroen keikka oli täysin uskomaton. Lauloimme villisti mukana ja saimme hyviä kuvia ja videota. Keikan jälkeen poikkesimme vielä Ilveksessä, sitten hyppäsimme irlantilaisen kanssa taksiin ja hurautimme takaisin kantabaariin illan viimeiselle oluelle. Mikä ihana päivä ja ilta! Parasta on, että tapaan tamperelaisen uudestaan jo vajaan viikon kuluttua.

Eilinen päivä meni väsymyssumussa. Jaksoin kuitenkin lähteä tapaamaan Prätkähiirtä, Kissaa ja Kirjaa sunnuntaitraditiomme mukaisesti. Väsynyt nauraminen on poikkeuksetta paras tapa torjua sunnuntaiangstia. Vaan jännintä on se, että osaston vaihdon jälkeen olen lähes kokonaan lakannut kokemasta semmoista! Minua ei vituta tulla töihin, mikä on aivan fantastista.

Jospa keräilisin ajatusteni rippeet ja aloittaisin työnteon. Tänään se on vaikeaa, sillä korvissani soi muutama lause, jotka minulle viikonlopun aikana sanottiin...

JUROT NUORISOJULKKIKSET

Hengiltäpalelun maailmanmestaruuskisoissa varmaan pärjäisin aika hyvin. Luuni ovat jäässä, aivot ovat jäässä, reidet ovat jäässä. Vaihtolämpö, tasalämpö, ei sen väliä, kun olis joku lämpö.

Hei, tänään on perjantai!

Puhuin eilen puhelimessa ystävän kanssa liki 40 minuuttia. Tapaamme huomenna, hän matkustaa Helsinkiin kanssani keikkailemaan. Seuraavan kerran tapaamme jo viikon kuluttua, silloin minä matkustan Tampereelle keikkailemaan. Elämä voisi olla ihanaa, tiedättekö, aivan ihanaa, parasta mahdollista, jos tilanne ei lompakon pohjalla olisi se, mikä se on.

Toinen ystävä oli ostanut eilen talon. Ihan omakotitalon, valtavalla puutarhalla. Vau. En mitenkään saa aivojani käännettyä semmoiseen suuntaan, että itse milloinkaan ostaisin asuntoa, talosta nyt puhumattakaan. Minä tiedän, että olisi toki järkevämpää maksaa omaa, kuin maksaa näitä huikeantörkeänkalliita vuokria, mutta tiedän myös, että ajatuskin asunnon ostamisesta ahdistaa minut hengiltä. En halua omistaa asuntoa, se tekisi minusta asunnonomistajan sijaan pankin vangin. Haluan, että minulla on koko ajan mahdollisuus lähteä, milloin vain, muuttaa toiseen maahan. (En minä tästä ajatuksesta näköjään pääse ikinä.)

Vaan tänään mä roudaan kamerat keskustaan, menen kuvaamaan kolme bändiä ja nautin ehkä muutaman olusen. Huomisaamuna herätessä aion nauraa ja nukahtaa uudestaan. Oh, unta, ihanaa. Ja Tavastia kutsuu, ystävä myös. Voi miten minä olen iloinen!

Hyvää viikonloppua!

NIGHTS ARE SO LONG

Hieman tuollainen lyhyempi yöuni takana niin johan vain on olo kuin krapulassa konsanaan. Vaan elämme torstaita, kyllä, arkikin kulkee selvästi nopeammin kuin ennen. Päässä soi joku kasarislovari, jonka nimeä en tiedä (enkä haluakaan tietää) ja tiedän tämänkin päivän suorastaan hurahtavan, sillä töitä on enemmän kuin laki sallii. Eilen jäin jopa ylitöihin, vapaaehtoisesti, mikähän tässä nyt oikein mättää, tässä kuviossa?

Toivon ja rukoilen palkan kilahtavan tililleni jo tänä iltana, huomisaamukin tuntuu olevan liian kaukana siinä suhteessa. Tämä on minun helvettini, nykyään vituttaa jo edes kirjoittaa rahasta, koska koko helvetin elämäni olen ollut sitä vailla. Raha ei tee onnelliseksi, sanotaan, mutta minä väitän, että tuon sanonnan ovat keksineet ne, joilla rahaa on. Kun elää itse ilman sitä, tajuaa raadollisen selvästi, kuinka paljon helpompaa arki olisi, jos jokaista senttiä ei tarvitsisi venyttää. Ajatella, jos voisi mennä ruokakauppaan silloin, kun olisi tarvis. Ostaa uusi ripsiväri silloin, kun vanha alkaa kuivua. Ostaa edes kerran vuodessa uusi paita.

Syöksyn liian syvälle rahattomuuden kuiluun, jos jatkan sanankin.

Hengitän syvään, lasken hartiat tietoisesti alas, käyn käsiksi päivän savottaan. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, mut esittäjästähän se on kiinni.

VARJO SEURAA ONNEAIN

Heräsin pitkästä aikaa suden hetkellä 03.30 henkeäni haukkoen, kuin hukkumaisillani. Raha-asiat jäytävät mieltä, mutta muutoin stressaan vähemmän kuin pitkään aikaan. Tämä työnkuvan muutos on ollut siinä mielessä niin fantastinen; kun en ole tekemisissä Ylipäällikkö PMS:n kanssa, voin tosiaan jättää työt työpaikalle täältä poistuessani. En ole juurikaan edes vilkuillut työpaikkailmoituksia viime aikoina, tuntuu, että tämän kanssa minä voin elää.

Katsoin eilen mielenkiintoisen dokumentin jenkkimimmistä, joka lähti kotoaan ja varasteli ihmisten henkilöllisyyksiä. Hän opiskeli Harvardissa, pääsi myös myöhemmin vaihtamaan Columbiaan, Ivy League-yliopistoilla hänet tunnettiin taitavana väittelijänä ja erittäin älykkäänä ja rikkaana oppilaana. Rahaa hän sai väärennetyillä lainahakemuksilla, hän oli hyvin taitava manipuloija ja näyttelijä. Mietin sitä, katoamisen tarvetta, jonka itsekin olen kokenut hyvin voimakkaana monta monituista kertaa elämäni aikana. Mietin olisiko se mahdollista täällä, voisiko niin todella toimia. Vastaus on kyllä, kyllä voisi. Itselläni ei tällä hetkellä tuota katoamisen tarvetta ole, mutta jos ja kun se taas tulee, voisinko minä tehdä niin? Hankkia väärennetyn passin ja lähteä muualle, olla joku aivan toinen? Keksiä uuden menneisyyden rakentaessani tulevaa?

Kahvi tuoksuu ja ihmiset alkavat saapua rikos... äh, siis kustannuspaikalle. Hommia piisaa, tänäänkin, joten ei muuta kuin kimppuun vain.

MEIDÄN TALOSSA

Syksyn ensimmäinen räntäsade iski naamalle märän rätin tavoin, mutta kesti onneksi vain muutaman kymmenen sekuntia. Iih, taas se alkaa, voi hyvänen aika, kuinka minä vihaan palelemista. Työpaikalla on hyytävän kylmä. Kaksi henkilöä meidän akvaariosta on hankkinut pienen sähkölämmittimen, jotka puhaltavat lämmintä ilmaa suloisesti. Minullahan on myös sellainen, pikkuinen sähkölämmitin, jonka taidan roudata tänne. Aivan hyperkylmä paikka tämä.

Jälleen elän odotuksen vallassa. Menen näillä näkymin lauantaina Tavastialle Michael Monroen keikalle, jos sitä ei myydä loppuun ennen perjantaita. (Saan silloin vasta rahaa.) Perjantaina olen menossa kaverin bändiä kuvaamaan, taas, vastahan minä viime perjantaina olin. (Tosin kyseessä oli eri kaveri ja eri bändi.) Rakastan sitä, että voin tehdä tuollaisia juttuja, rakastan kuvata rockia ja hengata mestoilla.

Olen hirveän ihastunut vapaisiin iltoihini. Jollain lailla jaksan paljon paremmin ja minulla on jopa unirytmi, kun kuljen töihin samalla dösällä joka aamu.

Olen melko onnellinen, voitteko te kuvitella? Onnellinen ja minä eivät ole mahtuneet samaan lauseeseenkaan vuosikausiin.