IN LIVERPOOL

Torstai, käsittääkseni, hyvin nukutun yön jälkeen sekoilin aamutoimissani siihen malliin, että myöhästyin sporasta ja sitä kautta dösästä ja sitä kautta tietenkin töistä. Vaan onneksi aamukollega oli ajoissa ja hyvällä tuulella. Kahvia piisaa ja töitä, huoh, niitä on ihan riittämiin ellei jopa lievästi sanottuna liikaa.

Eilen firman henkilökunta äänesti työsuojeluvaravaltuutettua ja meikäläinen on semmoinen nyt sitten. Olen yllättynyt saamastani äänimäärästä, en olisi uskonut kuin lähimpien kollegoiden äänestävän minua. Vaan varsinainen äänivyöry tuli, mistä, en tiedä. Saa nyt sitten nähdä, meillä on jo tänään ensimmäinen työsuojelukokous, että torpedoidaanko minut johdon toimesta tylysti heti kättelyssä.

Käsittämätön hartiasärky valtaa alaa ja huomenna, oi huomenna mä pääsen viettämään taas viikonloppua. Elämäni on kovin tylsää ja talviunetkin olisivat ehkä tapahtumarikkaampaa aikaa kuin minun arkeni.

SEVEN DAYS

Minä ja talvi, me emme sovi yhteen. Minä vihaan vihaan vihaan talvea ja lunta ja palelemista ja kinoksia ja pyryä ja kaikkea, mitä siihen liittyy. Pienenä ehkä joskus talvista nautin, kun mentiin ystävien kanssa hiihtämään pirunmoinen lenkki, kaakaota ja voileipiä eväänä repussa. Luisteltiinkin, paljon, pienen järven keskellä oli saari, jonne suunnistettiin ja sen koskemattomia kiviä ihmeteltiin. En muista silti lapsuuden talvista tällaisia päiviä, jolloin lumi sataa vaakasuoraan ja monesta suunnasta yhtä aikaa, tyynyliinan kokoiset hiutaleet rämähtävät kasvoille ja kinostuvat myös kätevästi housujen lahkeisiin. Työpaikalla on kylmä ja mun tekee mieli mennä peiton alle kolmeksi-neljäksi kuukaudeksi. Nähdään toukokuussa, huikkaisin pomolle ja työkavereille.

Vaan on puurrettava, tehtävä hommia, jaksettava. On löydettävä jokin johtotähti, joku ajatus, jonka voimalla sitä taas malttaa tuonne kevääseen.

Poden myös eroahdistusta. Kas, Kaunis Naapuri ei ole enää naapuri tämän viikon perjantain jälkeen. Mulla on suunnaton ikävä jo valmiiksi, tai ei ikäväkään ole oikea sana. On ollut niin ihanaa, kun hän on ollut siinä, melkein seinän takana, jotenkin turvallinen ja ihana tietous siitä, että kuljemme elämässä eteenpäin, jos ei nyt käsi kädessä niin ainakin samassa talossa. En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta kaipuu on suuri, vaikka ihminen muuttaa vain muutaman hassun ratikkapysäkin päähän.

Tämä on kenties keskiviikko. Päänsisäinen kalenterini ei ole mitenkään varma koskaan, mutta ei varsinkaan näinä päivinä, kun ulkoilma on valkoinen pyrytrombi, farkkuni ovat märät ja ripsivärit valahtaneet jo aamutuimaan. Tahtois valoa ja lämpöä, meren aallot ja curryn tuoksun.

BE AGGRESSIVE

Kävin eilen töitten jälkeen noutamassa valtavan kassillisen farkkuja, jotka minun pitäisi ystävälle korjata, paikkailla ja lyhennellä ja semmoista. Eri asia sitten milloin ehdin ja viitsin nostaa ikiaikaisen, äitivainaalta perimäni Singerin kehiin. Autan ystäviäni aina, kun voin. Järkkään bileitä, lahjakeräyksiä, lainaan kirjoja ja elokuvia, olen kuuntelevana korvana huolille. Kirjoja ja elokuvia saa aina ruinata takaisin kuukausitolkulla (eräissä tapauksissa jopa vuositolkulla) eikä kukaan kuuntele minun huoliani. Itse olen roolini valinnut, mutta joskus se vituttaa.

Töitä on oikeasti niin paljon, että ei tässä ehdi kissaa sanoa välissä. Onneksi tämä nykyinen on suurimmaksi osaksi sellaista työtä, jonka voi tosiaan unohtaa tyystin, kun astuu firman ovesta ulos ja lähtee himaan. Illat ovat ihania, kahvia tai pussikeittoa tai teetä, kirjoja, suosikkisarjoja. Tahtoisin alkaa käydä uimassa, mutta en tiedä mistä saa lihavien ihmisten uimapukuja. Ihohan mulla ei sitä uimista kestä, mutta olen päättänyt valita uimisen siitä huolimatta. Jotain on tehtävä, jotta saa selkänsä edes pikkuisen parempaan kuosiin, eikä se nyt muutenkaan mulle pahaa tee liikkua vähän. Uimahalliin on kotoa sitä paitsi vain muutama kymmenen metriä matkaa, mikä etu.

Tiistain toivotut, eli kiirekiire ja hoppuhoppu, onneks ei sentään maailmanloppu.

EASY

Kas, maanantaiaamu taas, kuinka voi olla mahdollista? Viikonloppu lensi siivillä, tapasin ystäviä ja kuuntelin runsaasti musiikkia. Selkäni on tavattoman jumissa, hartioita särkee ja lonkat ovat tulessa. Kun pääsisi hierojalle...

Töitä on niin paljon, että voisin istua tässä koneen ääressä viikon putkeen enkä silti saisi käsittelyjonoa merkittävästi purettua uusien tilausten kohdalta. Menyt viikonloppu oli osastonvaihdon jälkeen ensimmäinen, jolloin näin unia töistä eli stressitaso on aika korkea. Onneksi tänään miehitys osastollamme on täysi, joten saamme ainakin jotain aikaan.

Pähkäilen taas ihan hulluja juttuja, yritän jotenkin ajatuksissani lentää mahdollisimman kauas, ja samalla paukuttaa töitä menemään. Ehkä tämäkin viikko muuttuu helpommaksi, tämä maanantai ei tunnu yhtään hyvältä.

INNEHÅLL

Kappas helvettiä, se on tämäkin työviikko vihdoin lopuillaan. Pienesti pitäs ylitöihin tulla huomenna, mut en mä tiedä, mä jotenkin kuitenkin tahtoisin vaan nukkua huomenna. Nähtäväksi siis jää. Onneks meillä ei pakoteta ylitöihin, vaan se on jokaisen oma valinta.

Maiharit jäivät eilen hakematta, koska bussi oli myöhässä ja olin varannut pyykkitupavuoron. Sinne oli ehdittävä, muutoin pyykinpesu olisi siirtynyt liian pitkälle. Josko tänään töitten jälkeen sinne postiin pääsisin, harmittavasti se sijaitsee täysin eri suunnassa kuin elämäni, joten se ei ole koskaan mitenkään matkan varrella. Aina pitää tehdä älytön kieppi.

Kollegoista enää yksi on poissa, joten pienesti ehkä helpottaa. Helpottaa toki myös se, että on perjantai, olemme aina hyväntuulisia ja lievästi hysteerisiä perjantaisin. Nauraminen lisää työtehoa, ihan oikeasti, kyllä täällä puurretaan pää hiessä, mutta on niin mukavaa, kun on samanhenkisiä hulluja täällä hihittämässä.

Kello ei kulje, kun odottaa jotain. Jaa mitäkö? No, kotiinpääsyä ja viikonlopun alkamista. Vapaata. Ostan kaupasta ananasta ja kukkakaalia, juustoa ja kahvia. Luen loppuun tylsähkön John Grishamin, jotta pääsen etenemään seuraavaan, paljon kiinnostavampaan kirjaan. Kuuntelen musiikkia ja jossain vaiheessa on soitettava vuokraemännälle, koska neljäsataa vuotta vanha jääkaappini on nyt todellakin hajoamassa, pakastelokero oli lämmennyt itsekseen ja piti heittää siellä olleet pakastevihannekset roskiin. Jääkaappiosa on sentään vielä kylmä, mutta eihän semmoisella vanhalla raiskalla enää pärjää. (Jenkkikaapin vuokranantaja lupasi ostaa silloin, kun muutin kyseiseen asuntoon, reippaat kaksi vuotta sitten. Jaah, aika pitkä toimitusaika.)

Rakkaat, hyvää viikonloppua kaikille.

TULENNIELIJÄ

Eilinen työpäivä oli kyllä melkoinen puserrus. Ihmekeissiä pukkasi toisensa perään ja tuntui, kuin en olisi saanut mitään aikaan, vaikka koko ajan puursin ahkerasti. Tänä aamuna kustannuspaikalle pääseminenkin oli jo kauhean työn ja tuskan takana (ratikat myöhässä, metro meni nenän edestä, dösä myöhässä), mutta perillä se hysteria vasta alkoi. Osastoltamme on kahden sijaan jo kolme poissa, joten pidän yksin pystyssä ns. tavallisten asiakkaiden puolta. Hermo on kireällä ja ikihumoristinen myyntijohtaja (saanen huomauttaa, että tuo adjektiivi oli silkkaa ironiaa) häälyy koko ajan niskassa hoputtamassa. Että paina paina tyttö nyt, tän pitää olla valmis eilen. Mä olen toisaalta kyllä ainoa, joka sille sedälle pistää vastaan, ilmoitan suoraan, jos en ehdi tai kykene.

Toinen torstai putkeen, eilinen päänsisäinen ja tänpäiväinen oikea. Huominen vielä ja sitten nukun, mä nukun perjantai-illasta maanantaiaamuun, no joo, sen kun näkisi.

Kotikoneongelmaani on löytymässä ratkaisu, kiitos Marjutin, joka ilmoitti, että voi varata mulle työpaikaltaan myyntiin tulleista läppäreistä jonkun. Ihanaa, en malta odottaa, että saan sellaisen koneen, joka ei tee minua hulluksi puolen tunnin välein!

Ihanaa on myös se, että hysteerisen halvalla löytämäni maiharit ovat saapuenet lähipostiini. Vielä kun ehtis hakea ne joskus.

Tänään yritän taas keskittyä positiiviseen ja toivon, ettei tuo taivaalta satava valkoinen kama saa mieltäni ihan pohjalukemiin.

POJKEN MED HÅLET I HANDEN

On niin sekava ja kiireinen työaamu, että ei ehdi kissaa sanoa. Täysin omituisia selvittelykeissejä sataa ovista ja ikkunoista, kaikki minun niskaani, koska pari henkilöä on poissa. Teen niin kummallisia duuneja, että välillä melkein itkettää.

Valitettavasti olen myös jälleen kerran osannut lukea kalenteria täysin väärin. Olen elänyt aamusta asti torstaita ja pettymys oli valtaisa, kun ymmärsin asian oikean laidan. Vaan ei auta, onneksi sentään edes keskellä viikkoa mennään jo, ettei ole esimerkiksi tiistai tämä.

Olen täysin ja totaalisen rakastunut omaan levyhyllyyni uudestaan nyt, kun latailen sen sisältöä suloiseen pinkkiin ipodiini. On niin mahtavaa elää asioita uudestaan musiikin avulla, tuntea tunteita, jotka katosivat jo vuosikymmeniä sitten.

Olen lyhytsanainen, koska aikaa ei ole. Sata hämmentävää keissiä huohottavat niskaan ja odottavat, että selvitän ne. Miten, kun täällä ei ole edes ketään, keneltä kysyä?

Oh, kello, juokse ja liidä tuonne neljään, ole niin kiltti.

PROBLEM CHILD

Oh, musiikki, kuinka mä voisin elää ilman sitä? Mä en muistanutkaan miten hienoa on kävellä kadulla ja antaa biisin yllättää ja viedä mukanaan. Kun korviin kajahtaa nyt vaikkapa Wildheartsin Beautiful me Beautiful you, suu vetää väkisinkin hymyyn ja askel on kevyempi. Mä voisin kävellä uusissa bootseissani kymmeniä kilometrejä, antaa vain musiikin viedä.

Töissä on töitä. Älyttömästi töitä. Kiva silti, että on töitä. Etten ole työtön, esimerkiks.

Tänään fiilis on mittaamattoman paljon parempi kuin eilen, miten maanantai osasikin olla tahmea ja pitkä. Illalla sentään Kauniin Naapurin näin, palautti skannerini ja antoi samalla lahjaksi setin ihania skumppalaseja, aivan kuin minulla niille nyt varsinaisesti käyttöä olisi. Vaan ne ovat kauniit ja sopivat minulle, mustine jalkoineen. Kuinka kummallista ajatella, että kohta Naapuri ei enää ole naapuri ja pitääkö minun nyt keksiä hänelle uusi nimikin. Minun tulee kovin ikävä kattoterassikahvittelujamme, juorutuokioita pihassa, yhteisiä iltoja. Elämä jatkuu toisaalla, mutta miksi minusta tuntuu, kuin jäisin jonkunlaiseen tyhjiöön?

Puhelinpäivystyvuoroni päättyy kahdeksan minuutin kuluttua, silloin tungen napit korviini ja sukellan taas sinne, mitä niin kovasti rakastan, musiikin syviin vesiin, joissa minäkin voin olla kevyt, leijailla tuulen mukana.

MOUNTAIN

Muutoin melko sujuva aamu muuttui kaaokseksi kustannuspaikalla, kun tietyn operaattorin kännyköillä ei ole kenttää ollenkaan ja tärkeimpiin ohjelmiimme pääsee kirjautumaan vain ja ainoastaan tekstarina toimitettavalla vaihtuvalla salasanalla. Puoli tuntia pihalla seisottuani sain saliksen, mahtavaa, kuinka minä edelleenkin rakastan tekniikkaa silloin, kun se toimii moitteetta.

Duunijengi on suurimmaksi osaksi huonolla tuulella tänään, kumma miten se tarttuu. Tai en minä tiedä onko se huonoa tuulta vai vain maanantaiväsymystä ja duuniangstia. Miten vain, hiljaisuuden rikkovat vain satunnaiset yskimiset, puhelut ja koneiden humina. Itse kuuntelen musiikkia kuulokkeet päässä, litkin kahvia ja yritän orientoitua viikkoon. Jotkut biisit tuovat hymyn huulille, voi kunpa voisi antaa jollekin lahjaksi kyvyn kuunnella musiikkia samalla tavalla kuin minä.

Lähtisin jo kotiin, jos voisin. En lähde käyntiin enkä tajua puoliakaan siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Vaikka viikonloppu oli pitkään aikaan paras, saisi se silti olla aina ainakin päivän verran pidempi. Jos olisi varaa, tekisin nelipäiväistä työviikkoa. Jos olisi mahdollisuus, tekisin välillä etätöitä. Voi näitä loppumattomia haaveita.

Tarvitsen energiaa ja hymyjä, onneksi on tämä musiikki, Jan Stenfors korvassa.

TIME AND YOU

Kaunis Naapuri sai kauniin asuntonsa myytyä ja minä olen viettänyt viikonloppua lähinnä keskenäni, yksinolosta ja rauhasta nauttien ja liian suuria ajatuksia kelaillen. Kohta Naapuri ei enää ole naapuri ja minua pelottaa, että kadotamme toisemme välimatkaan. Ei hän kauas mene, mutta silti. Perjantaina käväisin töitten jälkeen kantabaarissa, tapasin Lelun ja Hatun ja muitakin, olin liian väsynyt ja liian ilkeäkin. Suunnitelmat menivät jälleen uusiksi, vai pitäisikö sanoa palautuivat alkuperäisiinsä, kun Tampereelta tuleva ei tullutkaan ja minä sukelsin alati kiehtovaan kirjojen maailmaan, söin hyvin ja naureskelin dvd-boksillisen verran amerikkalaista sitcomia parhaimmillaan. Minä vietin isänpäivää soittamalla isälle ja istuen sen jälkeen matolaatikkoni edessä asentaen ja poistaen ja asentaen ja poistaen. Vihaan "tietokonettani", ikivanhaa purkkia, joka ei jaksa pyörittää mitään ja saa minut hyperventiloimaan raivosta. Rakastan tekniikkaa silloin, kun se toimii moitteetta. Olisi mietittävä muuta, mentävä suihkuun ja nukkumaan, mutta mielessä on liian monta asiaa yhtä aikaa ja maanantai koittaa tuossa tuokiossa. Kelaan kilometrivauhdilla muuttamista, työtä, ihmisiä, juomisia ja syömisiä, luistelemista ja karkaamista. Tiedän kuulostavani sekavalta, mutta sellainen minä olen tänä sunnuntaina, telaketjuilla ruhjottu kompaktiruumis.

PELTIRUMPU

Päässä raikaavat täysillä ne von Hertzenin veljekset, kahvi on hyvää ja sitä on riittävästi, perjantai kolkuttaa vasenta lapaluuta ja ensimmäiset kymmenen työminuuttia olen miettinyt miten ratakiskosta väännetään, kun rautalanka ei enää riitä.

Pienoinen suunnitelmanmuutoshan tähän viikonloppuun on jo ennättänyt tulla, tietenkin, kuinkas muuten. Tamperelainen ystävä piipahtaa stadissa pikku palaverissa, jonka jälkeen tapaan hänet kantakuppilassa kenties kera irlantilaisen. Vaan muutama bisse perjantai-iltana ei estä minua viettämästä loput viikonlopusta onnellisesti kotona.

Näin unessa itseni sellaisena, kuin olin ennen. 39 kiloa, punainen tukka, suuret vihreät silmät. Unessa nykyminä ja tuo anorektikkominä tuijotimme toisiamme kauhuissamme. Vaan kyllä minä tuohon anorektikkominään taas vaihtaisin, milloin vain. Olen niin ahdistunut tästä lihavuudestani, etten oikein osaa sitä käsitellä. Menen jumiin ja ahdistun vielä enemmän, kun alan miettiä mistä se johtuu ja mitä minun pitää tehdä.

Välittömästi vaimeni iloinen mieli, käännän siis ajatukset toisaalle, teen töitä tänäänkin ahkerasti tuonne neljään saakka ja sitten vapaudun. Oikein hyvää viikonloppua!

WALKING WITH MY ANGEL

Hämmentävä torstaiaamu. Heräsin 02.40 säpsähtäen, naapurissa putosi ehkä neula lattialle tai jotain, mutta pystyin onneksi nukahtamaan uudelleen. Uneksin oudoista kaduista, kapeista kujista, joilla kuljin niitä rakastaen. Lähtemisen fiilis on todella voimakas, miten se voikaan näin vahva olla. Elämäni on hyvin, mutta pimeys ja kylmyys tekevät minulle asioita, pääni ja sydämeni sisässä. Kaipaan suuremman meren rannalle, suolaisempia tuulia haistelemaan.

Pääsisköhän sitä edes käymään jossain. Lontoon matkakin kiikkuu kyllä vielä ihan ilmassa, en ole varma, onko minulla varaa lähteä. Se olisi niin upeaa ja niin jotenkin täydellistä, mutta saapa nähdä, kuinka haaveeni käy. Lomapäivätkin on matkan ajankohdalle jo sovittu, keikkalippu hankittu. (Nyt tätä kirjoittaessa nousi oikein kunnon pakokauhu: mitäs jos en tosiaan pääsekään lähtemään koko reissuun?! APUA!!!)

Töitä on taas niin paljon, että näiden muutamien rivien kirjoittaminen on kestänyt kaksi tuntia. Ei tästä tule mitään näin, kirjoittamisesta. Jospa kävis vaikka tupakalla ja paahtais sitten suoraa putkea tuonne neljään saakka. Ja huomenna on jo perjantai, ihanaa, viikonloput ovat parhaita.

HERÄÄ!

Yllättävä kirjakauppaseikkailu pelasti eilisen niin kovin pimeän päivän. Lähdin töistä poikkeuksellisesti junalla, menin kollegan kanssa keskustaan asti ja eksyin tunnelin Kirjatorille... Hiippailin ympäri kauppaa seitsemän kirjaa sylissä, kunnes ripitin itseäni kunnolla ja vähensin määrän kolmeen. Ruokakaupasta päästyäni erehdyin ruuhkaspåraan, hyvänen aika kuinka ahdistavaa se oli. Ihmiset haisevat pahalta.

Herätessäni tähän pimeään aamuun luulin päivän olevan tiistai, mutta onneksi olin väärässä. Kalenterinlukutaidottomuuteni on omaa luokkaansa. Ei päivillä muuten väliä, mutta perjantaita taas odotan kovasti. Sitä ennen on kovasti töitä, jälleen uuden nörttiprojektin opettelu (johon sain vastuukomennuksen eilen) sekä peruskauraa kovalla sykkeellä, hirmutahdilla.

Talven alussa sen aina muistaa, kuinka kyseistä vuodenaikaa vihaa. Kylmyyttä, pimeyttä, kosteutta, liukastelua, sähköisiä hiuksia, kutisevaa ihoa. Muutaman kuukauden päästä unohtaa, että mitään muuta on koskaan ollutkaan. Keväällä herää huomaamaan, että aurinkokin on, ja se lämmittää.

Sitä odotellessa...

VINEGAR BLOOD

Elämme tiistaita, vaikka eilisen pituudesta päätellen nyt voisi olla jo torstai. En tosiaan tiedä, miksi eilinen oli niin huono päivä.

Ehkä mietin liikaa sitä, että yksi ystävä on taas hypännyt parvekkeelta, halvaantunut ja sairaalassa. Ehkä sitä, kuinka minulle tehtiin jälleen kerran Siskopienen toimesta oharit. Ehkä vain tämä helvetin kylmä ja pimeä vuodenaika tai kaikki asiat kerralla. Huumorinkukka lakastuu ja kuolee ja pitää vain odotella sen uuden verson puhkeamista kukkaan.

Illalla sain sentään jotain aikaan, pesin pyykkiä ja semmoista pientä kotihommaa. Nukuin hyvin, mutta yöni ovat jälleen armottoman lyhyitä. Heijastimestani katkesi naru, en edes näy tuolla unisena harhaillessani. Kirjakin on muutamaa sivua vaille loppu, vali vali ja nurin nurin.

Mietin ja odotan jo tulevaa viikonloppua, unelmoin kotona miihailusta, musiikin kuuntelusta, lukemisesta, elokuvan katsomisesta. Tuleva talvi sen tekee, olen viluinen ja väsynyt koko ajan. Yllätän itseni netin moninaisilta asuntojenvuokraussivuilta, etsin asuntoa Lontoosta ja New York Citystä, mietin Barcelonan työtilannetta ja Tukholmaakin taas. En halua palata Italiaan enkä Kreikkaan, vaikka molempia paikkoja rakastinkin siellä asuessani. Lenin-setä asuu Venäjällä, mutta minne minun pitäisi mennä?

Kitaristirakkaus vuosien takaa soi päässäni, väliin musiikkinsa ja väliin pelkkää puhetta. "Mä voisin viedä sut pois täältä." Vie, rakkaani, vie minut nyt!

On sukellettava työhön, jotta ei vallan villiintyisi.

SILENCE

Hysteerisen lyhyen yön jälkeen matkustaminen usvapönden pakkaseen ei kohota mieltä. Mielen kohottamiseksi mietin, että duuni ei tee ohareita, duuni pysyy täällä ja kollegat myös. On vaikea kuvitella, että jonain maanantaiaamuna duuni ei oliskaan täällä, laittais vain tekstiviestin tai soittais, että nyt ei kykene, nähdään joskus toiste.

Huomiseksi on luvattu lumisadetta tähän maailmankolkkaan. Mulla ei ole kenkiä, mä en suostu enää milloinkaan laittamaan jalkoihini niitä, joiden takia kaaduin ja mursin jalkani viime tammikuussa. Ne ovat niin liukkaat, että kaadun takuuvarmasti, jos niillä yritän eteenpäin komuta. Mistä mä löydän kestävät ja hyvännäköiset talvikengät, jotka ei maksa mitään?

Jollain lailla tökkii tämä maanantai. Tekisi mieleni silpoa jotain palasiksi, viillellä veitsellä vatsa auki, violent thoughts and a dark mind. Aamukahviin ei ollut maitoa ja pöytäni on sekaisin, kuin ajatukseni, miten tämä nyt tänään on taas niin vaikeaa.

OCH REGNET FÖLL

Viikonlopusta muodostuikin lopulta tyystin erilainen, kuin suunniteltu oli. Niin aina, niin aina.

Perjantaina vietin suunnitelmien mukaan iltaa Kauniin Naapurin luona. Join muutaman olusen ja Naapurin hankkimaa Black Mint -juomaa, joka olikin yllättäen tosi hyvää. En oikein koskaan ole ollut terävien ystävä, mutta tuo maistui kyllä. Meillä oli ihana ilta, me saimme taas puhuttua niin kuin ei muiden kanssa koskaan, meillä on syvä yhteys ja side, jonka en soisi koskaan katkeavan. Käväisimme pikaisesti myös kantabaarissa, mutta illan tarkoitus oli jo tullut täytettyä, joten kotiin suunnistin hyvissä ajoin ja nukuin mainiosti.

En ollut käynyt edes ruokakaupassa, koska tarkoitushan oli viedä Siskopieni syömään lauantaina. Ja niinhän siinä kävi, taas kerran, että Siskopieni muutti suunnitelmat, emme tavanneet emmekä syöneet emmekä menneet keikalle yhdessä. Löysin itseni istumasta kyynelsilmin kotona.

Ns. ystäväinventaario, erittäin tarpeellinen (ellei jopa pakollinen) on käynnissä edelleen ja huomaan olevani aika heikoilla. Kissalle olen jo heittänyt hyvästit, Efekti katosi täysin kartalta uuteen parisuhteeseen syöksyessään. Siskopientä en näe ikinä. Lelu on onneksi vielä elämässäni, samoin kuin Naapuri ja se ihana rouva, jonka kanssa matkustin Tampereelle. En tiedä miksi tunnen itseni niin yksinäiseksi nyt, ehkä paras puoli Kissassa oli se, että me tosiaan tapasimme joka ikinen viikonloppu. Muita tapasin satunnaisesti, aika harvoinkin. Kun ei ole perhettä eikä parisuhdetta, ovat ystävät se ainoa sosiaalinen verkosto ja nyt minä olen aika orpona piruna täällä.

Vietin siis lauantaipäivän miettien asioita ja itkeskellen. Illan tullen pyörähdin kioskilla ja baarissa, halasin paikalla olijat ja hymyilin, vaikka mieli teki itkeä ja vaihtaa maisemaa.

Tämän sunnuntain olen viettänyt villasukissani kahvitellen, syöden salaa satsumia (salaa, koska olen allerginen) ja aivan liian suuria ajatuksia pohtien. Onko aika lähteä? Jättää tämä kaupunki taakseen? Vaihtaa nimeä ja kansalaisuutta?

Minä en tiedä.

KISS A WISH

Hei ystävät, se on perjantai ja se on kiirepäivä ja se on mukava päivä.

Kaunis Naapuri kutsui minut täksi illaksi luokseen, mikä on ihan parasta, sillä emme ole tavanneet ikiaikoihin kaksistaan, ihan rauhassa. Uhkaili minttuviinasnapseilla, minä vien muutaman keskiketterän ja pari levyä. Oi miten odotankaan iltaa jo, vaikka aamu on hädin tuskin alkanutkaan vielä.

Huomenna yllätän itseni ja ympäristöni painumalla Adam Lambertin keikalle. (En pysty edes kirjoittamaan tuota lausetta hihittämättä.) Ilmaisista lipuista ei vain kieltäydytä, joten sinne vie tieni. Saa sitten nähdä koenko jonkinlaisen herätyksen (en tiedä musiikistaan yhtään niin helvetin mitään) vai kälätämmekö vain Siskopienen kanssa omiamme. Niin, tosiaan, Siskopienen kanssa olen menossa, jonka johdosta rasti seinään ja hatut pois! Emme ole onnistuneet tapaamaan pitkään aikaan, joten luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Syömään hänet vien ennen keikkaa, saamallani lahjakortilla tietenkin.

Aamukahvi on kulautettu, hommia piisaa, nyt uppoudun niihin, jotta pääsen täältä tänään poiskin. Viikonloppua!

THELMA & LOUISE

Selvisin rahasukuiselta kuolemalta taas kerran, kun tartuin talouspäällikön viimevuotiseen tarjoukseen lainata rahat firmalta. Olo on kuitenkin jollain lailla likainen ja saastunut, vaikka samaan aikaan sydämeltäni putosi melkoisen painava kivi. Se, että olen nyt jumissa tähän firmaan joitakin kuukausia, ei juuri nyt ole mikään ongelma, sillä minä viihdyn täällä tosi hyvin osastonvaihdoksen jälkeen.

Hyvää mieltä eiliseen toi myös työpaikalle saamani posti: eräs asiakas, jonka asiat ja viisi konetta hoitelin kiireisenä päivänä puolen tunnin varoitusajalla, lähetti minulle 50 euron lahjakortin edustamansa ketjun ravintoloihin! Viisikymmentä euroa! Hillittömän hieno lahja hienolta asiakkaalta.

Viime yön nukuin hyvin ja tiedän tämän päivän olevan siksikin parempi. Tosin unessa tiirailin jotain valvontakameroiden tallenteita ja selvitin epäiltyjen tappajien liikkeitä, agentti Lostis seikkaili siis jälleen. Jostainhan nuo kumpuavat, seikkailu-unet, mitä lie ikinä kompensoinkaan, tapahtumaköyhää arkeani kai?

Nyt lisää kahvia, muutama helppo aamukeissi, jotta pääsee vauhtiin. Torstai, ystävät, hieno meininki!

VEDENALAISEEN KAUPUNKIIN

Pimeä, sateinen ja tuulinen aamu, jolloin luut jäätyvät ja tukka tulee kolmen minuutin kuluttua perässä. Olen edelleen mega-ahdistunut rahahommien takia, mutta sain sentään vuokran maksettua, mikä helpotuksella todettakoon. Rahaa jäi seitsemän euroa seuraavaan tilipäivään saakka, eli ei paljon hampaita naurata, mutta mielessäni olen kuvitellut keksineeni tähän tilanteeseen ratkaisun, eri asia sitten onnistuuko se.

Töitä piisaa taas ja lisää tunkee ovista ja ikkunoista. Päivät kuluvat nopeasti, kun puuhaa riittää, se on hyvä asia ja nautin myös suunnattomasti tällä osastolla vallitsevasta hersyvästä tunnelmasta. Välillä kiroamme ja pärräämme suureen ääneen, väliin taas nauramme hysteerisinä vedet silmissä. Töitä, niitä teemme koko ajan ja saamme paljon aikaan.

Kelaan mielessäni nyt paljon perhe- ja sukuasioita. Sain meiliä Serkku-P:ltä, joka asuu tuossa lähikaupungissa. Haluaa taas olla yhteyksissä ja tavata. Minä kirjoitin, että niinkö se toimii, että kun minä sairastun ja joudun mielisaaraalaan, niin yhteys katkeaa, mutta minun pitäisi heti olla tassua antamassa, kun hän haluaa välejä palauttaa. Kovaa tekstiä, vastasi Serkku-P ja selitteli jotain. Muutama meili on vaihdettu, mutta en halua uskoa enkä luottaa ihmiseen, joka on elämästäni kadonnut niin monta kertaa ennenkin.

Vietän henkilökohtaista kahvihetkeä suureen huiviini kietoutuen, sähkölämmittimen puhalluksessa. Keskiviikkoa, hyvät ihmiset.

MATKALLA TUNTEMATTOMAAN

Superahdistuma hyökyi ylleni eilen illalla, kun tajusin, että en mitenkään taas pärjää taloudellisesti ottamatta joko koko tulevaa liksaa kottina tai lainaamalla joltakin rahaa. Jumalauta, tämä on se ainainen helvetin tonnin-puolentoista vaje. Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, että pääsee edes jollain lailla balanssiin rahojensa kanssa? Olisi vasta päivää ennen tilipäivää nollilla, mutta pärjäisi? Minä ahdistun hengiltä tämän asian takia, keuhkot painuvat kasaan enkä voi olla ajattelematta sitä, tulevia päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia. Mä teen töitä, mä aherran joka ikinen päivä, mutta silti mä olen aina peeaa. Tämä, jos joku, on niin perseestä, etten voi sitä muulla tavoin ilmaista.

Tänään on zen kaukana, kun mieli tekisi kirkua ja parkua ja juosta kanikonttoriin äitivainaan pienten korujen kanssa. Kuin siitä jotain hyötyä olisi, muutama kymppi, eikä se nyt vain yksinkertaisesti riitä mihinkään.

Tonnin laina, jota lyhentäisin 150-200 euroa kuussa. Siitä on kysymys. Ja sitä en saa, en mistään, vaikka miten venyttäisin jäljellä olevia aivosolujani.

On hirveää olla tässä tilanteessa, vaikka muutoin elämäni on tällä hetkellä lähes täydellistä.

SUPER FREAK FAMILY

Viikonlopun tynkä huristeli ohi, vilkutti mennessään vain. Perjantai-illan pyykkitupashow'n jälkeen nukuin hysteerisen lyhyen yön ja lauantaina tuiln töihin silmät ristissä. Yllättävän paljon sitä kuitenkin sai aikaan, kun puhelimet eivät soineet eikä kukaan tullut kysymään minulta mitään koko päivänä. Lauantai-ilta menikin sitten ystäviä tavatessa ja kantabaarissa hurvitellessa. Aikaisin minä kotiin lähdin, olin väsynyt ja nukuinkin sitten hyvät, pitkät unet. Eilinen oli sunnuntai parhaimmillaan, kahvia ja murhamysteerejä, pizzaa ja tekstiviestejä.

Elämä on todellista luksusta, kun sunnuntaita ei tarvitse viettää duuniangstin kourissa.

Entisellä osastollani aloitti kaksi uutta työntekijää tänään. Teki mieli paijata päästä pieniä poikia ja sanoa, että kyllä se siitä, muitakin työpaikkoja on. Että ei siihen kuole, jos ensimmäinen työpaikka elämässä on kamala. Palkkaavat noita nuoria vastavalmistuneita poikia, koska niitä voi vedättää palkka- ja muissa työsuhdeasioissa helpommin kuin kaltaistani kokeneempaa kansalaista.

Tänään ajattelen jostain syystä veljeäni ja sitä, ettemme ole tekemisissä emmekä väleissä. Olisipa minullakin perhe. Perhe, johon voisi luottaa ja joka rakastaisi minua. Hyvin minä pärjään ilmankin, mutta mikä ilo se olisi.

BESIDE YOU

Ah, perjantai, päivistä paras, vaikka olenkin tulossa huomenna töihin. On niin kovasti ruuhkaa, että tulen hieman purkamaan käsittelyjonoa.

Illalla hoidan pyykkihommia ja ehkä teen jotain kivaa pastaa ruoaksi. On aivan liian kauan siitä, kun olen viimeksi tehnyt hurmaavaa kanapastaani, joten siihen taidan ruveta tänään. Huomenna sitten ehkä töistä palattuani muutama tuoppi kantabaarissa, mistä todennäköisesti poistun välittömästi Kirjan ja Kissan saapuessa paikalle.

Myöhästyin aamulla dösästä ja näin ollen kymmenen minuuttia töistä. Hmph. Aamut ovat olleet vaikeita tällä viikolla, univaje on suuri, koska nukahdan vasta niin myöhään. En ymmärrä, miten jotkut voivat nukahtaa vain painamalla pään tyynyyn.

Päässä soi otsikon mukainen biisi, nautiskelen kollegan tarjoamaa tikkaria ja paukutan duunia. Elämäni ei ole ollenkaan hassumpaa!

NO MORE MR. NICE GUY

Eilinen työpäivä oli raskas ja täynnä ihmeellisiä poikkeuskeissejä, joiden hoitaminen vei paljon energiaa. Sain kuitenkin illalla tekstiviestin esimieheltäni: "Todella hyvin hoidettu se ___. Kiitos!" Vau. Aika mieletön juttu. Olen niin onnellinen osastovaihdoksestani edelleen.

Aikainen aamuni oli tavattoman tahmea, olisin voinut nukkua vielä ainakin viikon. Pimeys ja kylmyys, ne väsyttävät minut, uuvuttavat uniseksi harhailijaksi. Onneksi työporukan aamut ovat nauruisia ja piristäviä, töitä on aivan hirveästi, mutta fiilis on meillä kyllä kohdallaan. Tsempataan toisiamme, lauletaan välillä falsettikuorossa, nauretaan hysteerisesti ja autetaan, missä voidaan. Oikea tekemisen meininki.

Ulkona on sateista ja kylmää, raskas työpäivä on vasta alussa. Vaan tuulta päin, eihän tässä muu auta.

A LETTER TO ELISE

Että minä oppisin kunnioittamaan, arvostamaan, olemaan enemmän itseni. Tulla enemmän itsekseen, elämän tarkoitustako minä tässä olen keksimässä vai joutavaa sanahelinääkö sekin? Itsensä rakastamisen ajatuskin on minulle vieras, minulle riittäisi toimeen tuleminen. Olla muiden silmissä jotain aivan muuta kuin omissaan, sitäkään minä en käsitä enkä voi muuksi muuttaa sitä ihmetystä, jonka minulle suovat ne ihmiset, jotka lähelläni viihtyvät ja sanovat minua rakastavansa. Mitään sellaista en itsestäni ole löytänyt kuin he. Mitään sellaista en itsessäni näe, korvaamatonta tai uniikkia.

Että minä oppisin olemaan enemmän itseni. Mutta maltilla, en tahdo jaksaa enää heittäytyä joka tunteen vietäväksi. On välillä pysähdyttävä, kuunneltava, pohdittava itseään, omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Kuin varmistaisi sen, että tietää heittäytyvänsä... Mustavalkoinen, sitä se on aina ollut, mutta opettelen näkemään harmaan sävyjä. Edes yhden tahi kaksi, sekin tekisi elämästäni nyt yksinkertaisempaa. En tahdo olla niin ehdoton enää. Ehdoton, kuin silloin, kun se oli joko tai. "Olet joko osa ongelmaa tai osa ratkaisua, ei ole mitään niiden välissä", kuten sinä sanoit, Elise, missä sinä olet nyt, kun minä tahdon kysyä sinulta asioita; naiseudestasi ja väreistäsi? Missä olet nyt, kun minun olisi saatava kuulla sinun tumma äänesi, loputtoman pitkät lauseesi, joista en koskaan ymmärtänyt kaikkea?

Että minä näkisin itseni toisten silmin. Näkisin sen, joka olen, josta en paljoa pidä. Sen, jonka muut näkevät, onko ympärilläni muuri vai olenko avoinna maailmaa varten? Olenko ylpeä, onko silmissäni harso, olenko pieni vai jättimäinen, fyysisesti JA psyykkisesti? Että minä kuulisin edes kerran oman ääneni, miksi senkin pitää olla fyysisesti mahdotonta? Elise tietäisi, minä olen jo unohtanut.

Että minä löytäisin suunnan. Kartan, kompassin, merimerkit. Liu'unko minä taas alas vai olenko jo tasamaalla? Olenko korkeimmalla huipullani? Se minua pelottaa, että tämä on se, korkeammalle en koskaan pääse. Että on väistämätöntä pudota uudelleen, again and again. Ja se syöksy, onko sen aina oltava niin loiva, että sen tajuaa vasta, kun on liian myöhäistä ja seisoo jäisellä parvekkeen kaiteella keskellä yötä itkemässä, eikä näe eteensä edes sentin vertaa, tuntee vain sen huimauksen ja pakahduttavan tuskan. Tuskan, joka murskaa alleen omalla päätöksellään, jostain se tulee enkä minä koskaan voi olla varma milloin ja mistä ja minkä takia. Se pimeys... Se on niin kaikenkattava, se on murskaava ja tukahduttava, se puristaa keuhkot kasaan eikä anna vetää henkeä, sitä joutuu hyperventilaatioon ja säikähtää sitä ja hyperventiloi kahta pahemmin. Ja itkee, se ei lopu, se ei helpota oloa yhtään, se vain vavisuttaa koko vartaloa puuskaisena ja sitä pelkää, koska se ei lopu ja lopulta pelkää, että mitä jos se loppuukin, mitä silloin jää? Jos tuska revitään yhtäkkiä pois, ei olekaan enää turvasatamaa, sillä juuri sellainen tuska se on. Se ottaa syliin ja pitää otteessaan ja siihen alkaa uskoa ja luottaa, että tämä on, tämä pysyy, tämä on kaikki mitä maailmalla on minulle antaa ja minä kääriydyn siihen kuin lämpimään villatakkiin, vaikka se on kylmä, Tukholman syndroomaa on niin monenlaista, Elise. Että kokee turvaksi sen, mikä tappaa. Lopulta se tappaa, sitä en epäile hetkeäkään, tiedäthän sen.

Hampuri oli minulle vieras ja kylmä. Entiset kotikatuni pelottavan autioita, elämän jälkiä kai sieltä etsin. En löytänyt, menneisyyden haamuja vain. Tuolla makasi kerran Karl, nauroi niin, että ei pystynyt enää seisomaan. Karl kuoli Amsterdamissa, senkin minä muistin. Ja Helenan, minä muistin Helenan. Siniseksi muuttuneen ihon, turvonneen kielen ja nahkean tunnun, kuoleman hajun. Ei ollut enää Blau'a, jonne mennä istumaan tuntikausiksi tupakansavuun, kiistelemään politiikasta ja nauramaan Leon puujalkavitseille. Poissa, kaikki poissa, sinäkin, Elise.

Että minä oppisin hyväksymään maailmaa. Osan siitä, ehkä pienen murusen kerrallaan. En minä suuruudenhullu ole, en minä koskaan tule kaikkea hyväksymään, mutta jos itseni, palasina kerrallaan. Minun ihmiseni, minun kotini, minun työni, minun koko helvetin olemassaoloni. Että siinä se on, katso keski-ikäisyytesi peiliin ja hyväksy se: Näin kävi ja tässä ollaan. Ei tullut glamouria eikä vallankumousta, ei heroiinikuolemaa eikä unelma-ammattia. Tuli keski-ikä, tuli arki, tuli päättymätön tyytymättömyys itseen ja siihen, mitä elämäksi kutsutaan. Tuli vatsahaava ja suoranainen inho omaa työtä kohtaan, kaikkea sitä tarpeettomuutta kohtaan, mitä se minulle edustaa. Miksen ole Guatemalassa rokottamassa vauvoja? Sitomassa itseäni puuhun kiinni jossain sademetsässä? Jakamassa yhteistä hyvää vallankumouksen lapsille? Voi Elise, niinhän me sen halusimme.

Että minä näkisin jotain tarkoitusta tällä. Ettei kaikki tuntuisi niin yhdentekevältä. Kun mikään ei tunnu miltään ja silti kaikki tuntuu liikaa. Kun nukkuminen tuo ainoan hetken vuorokauteen, jolloin todella tuntee elävänsä. Unet, näen niitä taas. Niissä lennän pommilastissa olevaa helikopteria joen yllä, teen aatteeni puolesta minkä sinäkin olisit tehnyt, lennän patorakennelmaan ja räjähdän taivaan tuuliin. Viimeisenä näen Helenan kasvot, hän lentää minua matalammalla, mutta tavoitan hänen katseensa juuri ennen loppua. Sinä nauttisit siitä näystä, Elise, hän oli niin eloisa ja onnellinen, osa ratkaisua. Joskus minä menen sinne unessa, Hampuriin, istun Blaussa odottamassa koko jengiä. Joku tulee ja ja sujauttaa minulle lautasliinan, johon on raapustettu "tänään ei uskalla tulla, tule Kellariin." Ja minä tyynesti, sivuilleni vilkuilematta, astun ulos ja lähden kiertoteitä kävelemään, tarkistaen huolellisesti, että aseeni on ladattu ja minulla on aseelle esteetön pääsy. Junat, bussit, sade ja sumu, ja minä olen taas siellä, missä minun pitääkin. Muistatko sinä, Elise? Ne autiot huoneistot, joita vuokrasimme, ehkä patja lattialla ja Che seinällä. Kuppi kitkerää kahvia ja kolme savuketta, varsinainen aamiainen sekin.

Että minä uskaltaisin kaikesta huolimatta vielä hypätä. Etten jänistäisi pelon vuoksi, tuskan vuoksi. Sillä nyt minulla on se tilaisuus, tilaisuus, jota ei vuosiin ole eteeni tullut. Ensimmäinen, Elise, minä uskallan sanoa, että ensimmäinen. Liekki on korkea ja se palaa puhtaasti. Hiipumista minä pelkään, enemmän kuin mitään. En hiillosta, se olisi hyvä, vaan liekin sammumista yks kaks yllättäen, kuin kaikki olisi jo sanottu ja tehty ja ennen kaikkea tunnettu. Että jäljelle ei jäisi mitään, toveruuskin olisi parempi. "Ei meistä ystäviä voi tulla ikinä, me katsottiin samaan liekkiin liian läheltä." Sitä kammoksun, kaunaa, katkeruutta ja kostoa. Että toinen menisi ja lakkaisi olemasta, lakkaisi tuntumasta miltään. Että katoaisi se tuli, liekki, sammuisi sihahtaen eikä jättäisi edes muistoa lämmöstä ja valosta, että kuolisi kuin seinään sekunnissa. Tai vielä, enemmän, tietenkin, että jäisi kytemään minuun, kuin viimeksi, enkä voisi antaa anteeksi enkä unohtaa. Että jäisin siihen pirulliseen oravanpyörään, mitä teit ja kenen kanssa ja miksi ja milloin ja miksen se ole enää minä, en koskaan enää minä. Ja taas päädytään parvekkeen jäiselle kaiteelle kyynelsilmin, eläimen ulinaa muistuttava ääni kurkusta kohoten, iso lihaveitsi kädessä kimmeltäen, pimeän syliin, tiukasti sulkeutuen.

Että minä osaisin. Tuntea ja ajatella, molempia, suunnitella ja silti uskaltaa. Mustavalkoisuutta on sen verran jäljellä, etten tiedä miten tunnetaan ja ajatellaan yhtä aikaa. Menen joko tai ja se sattuu, se pelottaa ja pakottaa painamaan jarruja, eksymään, harhailemaan itsensä sisällä, ympyrää ja ympyrää ja taas. Asumista olen miettinyt, senhän arvaa, että osaanko minä ja jos, niin miten? Tilaa ja rauhaa, aikaa ja tilaa. Ei näin, Elise, tiedäthän sinä sen? Ei näin, että minua vihloo, ja tarvitsen ilmaa ja haukon henkeäni aivan turhaan. Joku vie ilmani. Tilani. Aikani. Rauhani. Ja samaan aikaan, niin, niin minä haluankin sen olevan. Että olemme kuin liimatut, että minusta pidetään kiinni ja minä saan pitää kiinni takaisin. Eikä ainoastaan toisen nukkuessa, kuten ennen, vaan tämän minä haluan kohdata päivänvalossa, selvänä, kirkkaana, tuoreena ja lämpimänä.

Että minä selviäisin tämän syksyn ja talven. Keväällä kaikki on toisin. Saan valoa ja lämpöä ulkoilmastakin, muistatko sinä Elise? Kun maan alla vietetyt viikot tuntuivat kelmeytenä ihossa ja tunkkaisuutena pään sisällä, puuroutuvina ajatuksina, heikentyneinä aisteina?

Että minä uskaltaisin pakata tavarani ja hoitaa asian. Naps, poikki vanha napanuora ja uuteen elämään. Elämään, jossa on aikuinen ja lapsi ja ystäväpariskuntia ja häitä ja hautajaisia ja nimiäisiä ja syntymäpäiviä, vuosipäiviä ja kesälomia. Joulu --- Elise, minä ajattelen jo joulua! Että jos tämä olisi se, ensimmäinen. Ja että niitä voisi tulla lisää, enemmän, monta. Että kasvaisin viimein ehjemmäksi, enemmän omaksi itsekseni. Että osaisin sanoa kyllä, vaikka tarkoitan ehkä. Että uskaltaisin sanoa tahdon, vaikka todellisuudessa minä en tiedä. Kuinka voisinkaan, kun en vielä edes tunne itseäni uudestaan, viimeinen kuiluni oli niin syvä, melkein pohjaton. Voiko sirpaleista saada kasaan mitään ehjää enää? Kuinka paljon olen muuttunut, mihin suuntaan ja miten? Tiedän isojen asioiden olevan käsillä, melkein jo tässä, melkein jo kohdalla. Kuin olisin nähnyt ja kuullut ja tuntenut sen jo, muutoksen.

Että minä uskaltaisin kadota hiukan. Avautua uudelle, olla enemmän itseni, mutta toisen kanssa. Ruokkia häntä olemaan itsensä ja odottaa samaa takaisin. Auttaa, niin kuin nyt minä pystyisin ketään kantamaan. Mutta pystynhän minä, jos tarvitsee, onhan se nähty jo moneen kertaan. En minä muiden kanssa luovuta, itseni vain. Miten sekin on mahdollista, en tajua, mutta niin on aina ollut. Kuin siirtäisin itseni sivuun, en minä ole tärkeä, muut ovat. Mitä siitä, että vietän yöni siinä helvetin parvekkeen kaiteella? Päivisin minä olen muille läsnä, öisin vain itselleni.

Että minä osaisin antaa vähän vähemmän. Ottamista olisi opeteltava. Pyytämistä, jopa vaatimista. Kun on niin monta kertaa tyrmätty, tuleeko jo aivovaurio, jos yrittää vielä? En tahtoisi hänen tekevän niin, Elise. En hänen, enkä kenenkään muunkaan. Niin monta ihmistä minua repimässä, kun en itsekään pysy keskenäni kasassa. Yksi heistä ei kuuntele minua, ei kuuntele minua koskaan. Puhuu itsestään ja tunteistaan ja toistaa samat saatanan lauseet neljä tuhatta kertaa. Kun minä yritän puhua, ja luoja paratkoon minä olen yrittänyt, hän sulkee suuni puhumalla päälle. Ja suuttuu, kun itse tekee oharit minulle. Ruinaa tapaamista ja unohtaa sen saman tien, kun päivä on saatu sovittua. Valittaa narsistimiehestään, vaikka itse taitaa olla. Marttyyrikompleksinen nyt ainakin. Bipoläärinenkin. En jaksa antaa hänelle enää yhtään, en murustakaan, hän on imenyt minut jo kuiviin. Että minä sen uskaltaisin sanoa, hillitysti ilmoittaa, niin selvin sanoin, ettei väärinkäsitysten vaaraa olisi.

Että olisin enemmän minä, Elise. Sellainen kuin olin Hampurissa ennen, mutta vielä enemmän. Että minä riisuisin metaforat ja puhuisin sen, mitä pitää, niin, että kaikki ymmärtäisivät ja viesti kiirisi eteenpäin. Viesti vallankumouksen ja rakkauden, pyyteettömän ihmisten auttamisen. Tieto on valtaa, mutta valta tekee sokeaksi. Minä tiedän aika vähän, mutta jos sinä olisit täällä, Elise, sinä kertoisit minulle tarvitsemani. Minä luotan sinuun vieläkin, en niihin, jotka popularisoivat puheesi, typistivät manifestisi kolmen markan iskulauseiksi ja yhdeksi logoksi. Anna minulle sinun ajatuksesi, sinun kielesi, sinun matala, rauhallinen äänesi. Että minä tulisin enemmän minuksi, en sinuksi Elise, en minä koskaan voisi.

Tämä kaupunki on ollut minulle puolen vuoden ajan hyvin pieni ja hyvin kaunis. Olen nauranut paljon ja itkenyt myös. Kohdannut uusia, kokonaan uusia, jättänyt taakseni monta, jotka eivät minkään arvoisia olleet, vaikka luulin niin. Silmäni ovat auenneet ja yritän olla puhdas. Puhdas, ilman suojamuuria, minä, enemmän itseni. Ilman muovia. Maskitta, ilman valepukua. Yritän uskoa ihmisten hyvyyteen, vaikka tiedän toisin. Tiedän, että ihminen on ihmiselle ja susi, ja että olen otollinen maalitaulu ja kohde, koska pimeys vielä roikkuu minussa, se ei ole päästänyt minusta irti vielä kokonaan. En tiedä päästääkö se koskaan, kokonaan. Sen näkee minusta, jos osaa katsoa, enkä minä tiedä kuka osaa ja kuka ei. Sitä en pysty lukemaan, en kuulemaan enkä kirjoittamaan. En säveltämään, en maalaamaan enkä savesta muovaamaan. Ei ole yleispäteviä tuntomerkkejä eikä mitään, mistä voisin varmuudella sanoa, että tuo se on, tuohon laitan näppini ja tunnen sen, sinun pahuutesi ja tarpeesi satuttaa minua. Mitä sinä sillä voitat? Mikä tekee siitä niin nautinnollista? Mikä on paras hetki, se, kun näet loukkaavasi vai se, kun murrun? Vai kenties se, kun pääset kertomaan asiasta eteenpäin? Minä yritän pysyä puhtaana Elise, mutta se on vaikeaa. Vaikeampaa kuin uskoisit.

Että tulisi enemmän itsekseen. Koko elämän mittainen tehtävä. Uskaltaisi ja osaisi, ei pelkäisi mitään pahaa. Ei antaisi pimeyden viedä enää kokonaan, ei antaisi syliinsä hukuttaa. Pysyisi pinnalla, omana itsenään, nousisi rantaan ja sytyttäisi nuotion. Lämmittelisi hetken ja jatkaisi matkaa.

(Minä kirjoitin ja julkaisin tämän tekstin alunperin marraskuussa 2007, mutta edelleen löydän tästä niin paljon, että halusin julkaista tämän uudelleen.)

SO INTO YOU

Voi öiden lyhyyttä ja väsymyksen määrää. Pitäisi ehkä laittaa kännykkään muistutus illaksi, että tajuaisi mennä nukkumaan.

Elämälle kiitos kämpässäni oli jälleen lämmin, kun eilen illalla sinne pääsin. Parin päivän lämpökatkos ei varmasti ollut helppo niille asukkaille, jotka ovat kotonaan, pari lähes liikuntakyvytöntä vanhusta meidänkin talossa asuu.

Tampereen muisto alkaa haalistua mielessä, niinhän aina käy. Onneksi fiilis on edelleen hyvä ja jollain lailla vapaa. Luulen, että tuolla reissulla tulee olemaan aika kauaskantoisiakin vaikutuksia, ainakin tiettyihin ystävyyssuhteisiin se vaikutti runsaasti. Enkä puhu nyt vain Kissasta, puhun siitä ystävästä, jonka kanssa reissussa olin sekä niistä, jotka siellä tapasin. Tärkeitä asioita, tärkeitä oivalluksia. Ystävyyden syvin olemus, aikuisen ystävyyden muoto. (Minua kammottaa kirjoittaa tällaista, mutta hei, ikä ei tule yksin.)

Sekavat sanat, ei keskittymiskykyä juuri nyt. Eilisessä työpalaverissa minut nimettiin vastuulliseksi taas yhdessä jutussa, joka on opeteltava huolella. Sain vastuun, koska olen nörtti, esimieheni mukaan. Heh, jos nörteillä tarkoitetaan pitkätukkaisia nahkatakkisia rokkidiggareita, niin kyllä, ilman muuta, nörttihän minä.

Duunia, duunia, duunia. Arkea. Pienesti hymyillen painan pääni ja pakerran, kunnes illalla taas pääsen ihmettelemään muuta.