INHERITANCE

Hip hei, keskellä viikkoa mennään ja vaihteeksi on nyt sitten se aamukahdeksan kollega myöhässä. Vuoroin vieraissa, siis... Aamuni on alkanut ääliöpuheluilla, ihmiset soittavat ihan eri yrityksen laitteiden teknisissä kysymyksissä, yksi tivasi, että miksi verkkokaapeli pitää ostaa itse, miksi en voi ilmaiseksi lähettää sellaista postitse. Onneksi tänään saamme runsaasti rästihommia tehtyä, kuukauden vaihteen inventaari kun estää uusien laitteiden ohjelmoinnin ja lähettämisen. Ah, inventaaripäivät.

Joulukuu, kuinka nopeasti tämä loppuvuosi on lentänytkään. Tänä vuonna palaan juurilleni ja vietän joulun ihan keskenäni, ovet ja ikkunat kiinni ja kirjapino käden ulottuvilla. Joulut Kissan ja Kirjan kanssa ovat ohi, se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Ostan ehkä jotain herkullisia juustoja ja keksejä ja miihailen kahvimukin kanssa koko vapaan.

Vatsa on kipeä ja sekaisin, kuten aivan liian usein. En tajua, pitäisikö tässä hakeutua joihinkin tutkimuksiin tai jotain, kun joka viikko vähintään kahtena päivänä on vatsa niin kipeä, etten meinaa suorassa pysyä.

Pikkuisen olen päästänyt ajatukseni karkaamaan jo tulevaan viikonloppuun, joka siis on pitkä sellainen. Hehkutan huolella pääni sisällä, sillä pitkä viikonloppu on juuri se, jota olen vailla juuri nyt. Vaan jos tämän keskiviikon selättäisi ensin.

LAWS & RULES

Heräsin aamulla siihen, että en ollut laittanut herätystä päälle. En tosin myöhästynyt kuin vartin töistä, onneksi kollega oli kasilta paikalla. Myöhästelemme vuorotellen, se on jotenkin sympaattista.

Illalla vietin aikaa juuri niin, kuin haluan iltaisin viettää aikaa: kahvitellen, suosikkisarjaa dvd:ltä tuijotellen, kasvissosekeittoa nautiskellen. Tänä iltana juoksen pyykkitupaan ja takas, kirotun myöhään. Yritän pysyä positiivisena ja löytää arkeen mielekkään rytmin. Maanantait ovat vaikeita, mutta niistä selvittyäni viikotkin kulkevat sujuvammin.

Työsuojeluhomma on ottanut tosissaan tulta alleen ja pidänkin tammikuun alussa monelle osastolle pientä turvallisuuskoulutusta, lähinnä uhkaaviin asiakastilanteisiin liittyen. Moni on kiitellyt, että koulutus tulee tosi tarpeeseen ja miksei tätäkään ole kukaan ennen tullut ajatelleeksi. Vajaat kaksi viikkoa varavaltuutettuna on siis vakuuttanut monet siitä, että olen mies paikallani. Olen siitä iloinen, sillä itse koen oloni tässä roolissa hyvin kotoisaksi.

Kahvit on juotu, aamun ekat puhelut ja laskut otettu. Hukutan itseni nyt tähän duuniin seitsemäksi tunniksi vielä, sitten voin jälleen hengittää vapaasti.

ASHES TO ASHES

Viikonloppu suhahti taas pikakelauksella ohi ja on maanantaiaamu. Olen yksin kustannuspaikalla, osastomme kaikki muut jäsenet näyttävät olevan myöhässä. Meillä on jokaisella kahden tunnin puhelinvuoro joka päivä ja minun vuoroni on klo 8-10. Minun on siis oltava paikalla klo 8. Osa jengistä tulee vasta lähempänä yhdeksää, mutta silti lähdemme kaikki samaan aikaan neljältä. Ei kovin reilua, mutta yritän saada läpi ehdotuksen, että vuorot olisivat kiertäviä. Että jokainen tekisi vaikka kuukauden tiettyä vuoroa, silloin pystyisin itsekin tekemään välillä lyhyempää päivää.

Perjantain vietin kantabaarissa, iloisena pulppuavana puheripulina muutaman ystävän seurassa. Lauantaina olisi ollut porukan pikkujoulua ja muuta, mutta minä valitsin kotikolon, dvd:t, villasukat ja pizzan. Olen iloinen valinnastani, sillä olen väsynyt ja kyllästynyt viikonloppuihini, väsynyt istumaan niiden samojen naamojen seurassa ja kuulemaan ne samat jutut. Kaunis Naapuri olisi ollut kyllä kiva nähdä, mutta en hänenkään vuokseen jaksanut, valitsin toisin.

Työtä puskee taas ovista ja ikkunoista, tähän kylmään aamuun on mahtunut jo pahoinvointia, kuvotusta ja kutinaa. Jospa se tästä, kun oikein keskittyy. Hyvää alkanutta viikkoa.

WHEN HEROES GO DOWN

Ahdistusapina, masennusmörkö, paniikkipeikko, kaikki saapuivat kylään eilen illalla ja jäivät yöksi. Eivät tahdo lähteä pois, eivät ennen kuin saan tämän saatanan taloudellisen helvetin ratkaistua johonkin suuntaan. En tajua, miten tämä voi edelleen olla tätä, koko elämän ajan niin saatanan tätä. Mä teen töitä, mä teen täysipäiväistä työtä viisi päivää viikossa ja mä en pärjää, mä en pärjää millään. Uusi esimies on minun tietämättäni puuhannut minulle palkankorotusta, mutta sen toteutumisesta emme vielä tiedä. Joka tapauksessa korotus tulisi vasta tammikuussa, joten tähän tilanteeseen apuvoima on nolla.

Vaan oli aamuun luvassa onneksi positiivisuuttakin, kun Atlantti törötti ratikkapysäkillä sinne marssiessani. Mun uudet maiharit tuovat askeliini päättäväisyyttä ja sattumalta kohtaamisemme kruunasi erittäin hyvä hiuspäivä. Juttelimme mukavia, hymyilimme paljon, vierekkäin hänen kanssaan istuminen on harvinaista herkkua ja juhlaa, joka lämmittää paukkupakkasesta huolimatta.

Eilinen työsuojelukokous meni hyvin, tänään firmassa on ensimmäinen työsuojelutarkastus ikinä. Kuljen tarkastajien messissä, vilkuilen todennäköisesti kelloa, sillä kukapa sitä nyt perjantaina ylitöihin tahtoisi jäädä. Niin, tosiaan, perjantai, se pieni valo tunnelin päässä. Ehkä minä tästäkin suosta nousen, ehkä selviän, todennäköisesti kyllä, mutta miksi elämän pitää olla aina ja kaikkialla pelkkää selviytymistaistelua? Miksei voisi joskus vain olla ja... elää?

IN LIVERPOOL

Torstai, käsittääkseni, hyvin nukutun yön jälkeen sekoilin aamutoimissani siihen malliin, että myöhästyin sporasta ja sitä kautta dösästä ja sitä kautta tietenkin töistä. Vaan onneksi aamukollega oli ajoissa ja hyvällä tuulella. Kahvia piisaa ja töitä, huoh, niitä on ihan riittämiin ellei jopa lievästi sanottuna liikaa.

Eilen firman henkilökunta äänesti työsuojeluvaravaltuutettua ja meikäläinen on semmoinen nyt sitten. Olen yllättynyt saamastani äänimäärästä, en olisi uskonut kuin lähimpien kollegoiden äänestävän minua. Vaan varsinainen äänivyöry tuli, mistä, en tiedä. Saa nyt sitten nähdä, meillä on jo tänään ensimmäinen työsuojelukokous, että torpedoidaanko minut johdon toimesta tylysti heti kättelyssä.

Käsittämätön hartiasärky valtaa alaa ja huomenna, oi huomenna mä pääsen viettämään taas viikonloppua. Elämäni on kovin tylsää ja talviunetkin olisivat ehkä tapahtumarikkaampaa aikaa kuin minun arkeni.

SEVEN DAYS

Minä ja talvi, me emme sovi yhteen. Minä vihaan vihaan vihaan talvea ja lunta ja palelemista ja kinoksia ja pyryä ja kaikkea, mitä siihen liittyy. Pienenä ehkä joskus talvista nautin, kun mentiin ystävien kanssa hiihtämään pirunmoinen lenkki, kaakaota ja voileipiä eväänä repussa. Luisteltiinkin, paljon, pienen järven keskellä oli saari, jonne suunnistettiin ja sen koskemattomia kiviä ihmeteltiin. En muista silti lapsuuden talvista tällaisia päiviä, jolloin lumi sataa vaakasuoraan ja monesta suunnasta yhtä aikaa, tyynyliinan kokoiset hiutaleet rämähtävät kasvoille ja kinostuvat myös kätevästi housujen lahkeisiin. Työpaikalla on kylmä ja mun tekee mieli mennä peiton alle kolmeksi-neljäksi kuukaudeksi. Nähdään toukokuussa, huikkaisin pomolle ja työkavereille.

Vaan on puurrettava, tehtävä hommia, jaksettava. On löydettävä jokin johtotähti, joku ajatus, jonka voimalla sitä taas malttaa tuonne kevääseen.

Poden myös eroahdistusta. Kas, Kaunis Naapuri ei ole enää naapuri tämän viikon perjantain jälkeen. Mulla on suunnaton ikävä jo valmiiksi, tai ei ikäväkään ole oikea sana. On ollut niin ihanaa, kun hän on ollut siinä, melkein seinän takana, jotenkin turvallinen ja ihana tietous siitä, että kuljemme elämässä eteenpäin, jos ei nyt käsi kädessä niin ainakin samassa talossa. En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta kaipuu on suuri, vaikka ihminen muuttaa vain muutaman hassun ratikkapysäkin päähän.

Tämä on kenties keskiviikko. Päänsisäinen kalenterini ei ole mitenkään varma koskaan, mutta ei varsinkaan näinä päivinä, kun ulkoilma on valkoinen pyrytrombi, farkkuni ovat märät ja ripsivärit valahtaneet jo aamutuimaan. Tahtois valoa ja lämpöä, meren aallot ja curryn tuoksun.

BE AGGRESSIVE

Kävin eilen töitten jälkeen noutamassa valtavan kassillisen farkkuja, jotka minun pitäisi ystävälle korjata, paikkailla ja lyhennellä ja semmoista. Eri asia sitten milloin ehdin ja viitsin nostaa ikiaikaisen, äitivainaalta perimäni Singerin kehiin. Autan ystäviäni aina, kun voin. Järkkään bileitä, lahjakeräyksiä, lainaan kirjoja ja elokuvia, olen kuuntelevana korvana huolille. Kirjoja ja elokuvia saa aina ruinata takaisin kuukausitolkulla (eräissä tapauksissa jopa vuositolkulla) eikä kukaan kuuntele minun huoliani. Itse olen roolini valinnut, mutta joskus se vituttaa.

Töitä on oikeasti niin paljon, että ei tässä ehdi kissaa sanoa välissä. Onneksi tämä nykyinen on suurimmaksi osaksi sellaista työtä, jonka voi tosiaan unohtaa tyystin, kun astuu firman ovesta ulos ja lähtee himaan. Illat ovat ihania, kahvia tai pussikeittoa tai teetä, kirjoja, suosikkisarjoja. Tahtoisin alkaa käydä uimassa, mutta en tiedä mistä saa lihavien ihmisten uimapukuja. Ihohan mulla ei sitä uimista kestä, mutta olen päättänyt valita uimisen siitä huolimatta. Jotain on tehtävä, jotta saa selkänsä edes pikkuisen parempaan kuosiin, eikä se nyt muutenkaan mulle pahaa tee liikkua vähän. Uimahalliin on kotoa sitä paitsi vain muutama kymmenen metriä matkaa, mikä etu.

Tiistain toivotut, eli kiirekiire ja hoppuhoppu, onneks ei sentään maailmanloppu.

EASY

Kas, maanantaiaamu taas, kuinka voi olla mahdollista? Viikonloppu lensi siivillä, tapasin ystäviä ja kuuntelin runsaasti musiikkia. Selkäni on tavattoman jumissa, hartioita särkee ja lonkat ovat tulessa. Kun pääsisi hierojalle...

Töitä on niin paljon, että voisin istua tässä koneen ääressä viikon putkeen enkä silti saisi käsittelyjonoa merkittävästi purettua uusien tilausten kohdalta. Menyt viikonloppu oli osastonvaihdon jälkeen ensimmäinen, jolloin näin unia töistä eli stressitaso on aika korkea. Onneksi tänään miehitys osastollamme on täysi, joten saamme ainakin jotain aikaan.

Pähkäilen taas ihan hulluja juttuja, yritän jotenkin ajatuksissani lentää mahdollisimman kauas, ja samalla paukuttaa töitä menemään. Ehkä tämäkin viikko muuttuu helpommaksi, tämä maanantai ei tunnu yhtään hyvältä.

INNEHÅLL

Kappas helvettiä, se on tämäkin työviikko vihdoin lopuillaan. Pienesti pitäs ylitöihin tulla huomenna, mut en mä tiedä, mä jotenkin kuitenkin tahtoisin vaan nukkua huomenna. Nähtäväksi siis jää. Onneks meillä ei pakoteta ylitöihin, vaan se on jokaisen oma valinta.

Maiharit jäivät eilen hakematta, koska bussi oli myöhässä ja olin varannut pyykkitupavuoron. Sinne oli ehdittävä, muutoin pyykinpesu olisi siirtynyt liian pitkälle. Josko tänään töitten jälkeen sinne postiin pääsisin, harmittavasti se sijaitsee täysin eri suunnassa kuin elämäni, joten se ei ole koskaan mitenkään matkan varrella. Aina pitää tehdä älytön kieppi.

Kollegoista enää yksi on poissa, joten pienesti ehkä helpottaa. Helpottaa toki myös se, että on perjantai, olemme aina hyväntuulisia ja lievästi hysteerisiä perjantaisin. Nauraminen lisää työtehoa, ihan oikeasti, kyllä täällä puurretaan pää hiessä, mutta on niin mukavaa, kun on samanhenkisiä hulluja täällä hihittämässä.

Kello ei kulje, kun odottaa jotain. Jaa mitäkö? No, kotiinpääsyä ja viikonlopun alkamista. Vapaata. Ostan kaupasta ananasta ja kukkakaalia, juustoa ja kahvia. Luen loppuun tylsähkön John Grishamin, jotta pääsen etenemään seuraavaan, paljon kiinnostavampaan kirjaan. Kuuntelen musiikkia ja jossain vaiheessa on soitettava vuokraemännälle, koska neljäsataa vuotta vanha jääkaappini on nyt todellakin hajoamassa, pakastelokero oli lämmennyt itsekseen ja piti heittää siellä olleet pakastevihannekset roskiin. Jääkaappiosa on sentään vielä kylmä, mutta eihän semmoisella vanhalla raiskalla enää pärjää. (Jenkkikaapin vuokranantaja lupasi ostaa silloin, kun muutin kyseiseen asuntoon, reippaat kaksi vuotta sitten. Jaah, aika pitkä toimitusaika.)

Rakkaat, hyvää viikonloppua kaikille.

TULENNIELIJÄ

Eilinen työpäivä oli kyllä melkoinen puserrus. Ihmekeissiä pukkasi toisensa perään ja tuntui, kuin en olisi saanut mitään aikaan, vaikka koko ajan puursin ahkerasti. Tänä aamuna kustannuspaikalle pääseminenkin oli jo kauhean työn ja tuskan takana (ratikat myöhässä, metro meni nenän edestä, dösä myöhässä), mutta perillä se hysteria vasta alkoi. Osastoltamme on kahden sijaan jo kolme poissa, joten pidän yksin pystyssä ns. tavallisten asiakkaiden puolta. Hermo on kireällä ja ikihumoristinen myyntijohtaja (saanen huomauttaa, että tuo adjektiivi oli silkkaa ironiaa) häälyy koko ajan niskassa hoputtamassa. Että paina paina tyttö nyt, tän pitää olla valmis eilen. Mä olen toisaalta kyllä ainoa, joka sille sedälle pistää vastaan, ilmoitan suoraan, jos en ehdi tai kykene.

Toinen torstai putkeen, eilinen päänsisäinen ja tänpäiväinen oikea. Huominen vielä ja sitten nukun, mä nukun perjantai-illasta maanantaiaamuun, no joo, sen kun näkisi.

Kotikoneongelmaani on löytymässä ratkaisu, kiitos Marjutin, joka ilmoitti, että voi varata mulle työpaikaltaan myyntiin tulleista läppäreistä jonkun. Ihanaa, en malta odottaa, että saan sellaisen koneen, joka ei tee minua hulluksi puolen tunnin välein!

Ihanaa on myös se, että hysteerisen halvalla löytämäni maiharit ovat saapuenet lähipostiini. Vielä kun ehtis hakea ne joskus.

Tänään yritän taas keskittyä positiiviseen ja toivon, ettei tuo taivaalta satava valkoinen kama saa mieltäni ihan pohjalukemiin.

POJKEN MED HÅLET I HANDEN

On niin sekava ja kiireinen työaamu, että ei ehdi kissaa sanoa. Täysin omituisia selvittelykeissejä sataa ovista ja ikkunoista, kaikki minun niskaani, koska pari henkilöä on poissa. Teen niin kummallisia duuneja, että välillä melkein itkettää.

Valitettavasti olen myös jälleen kerran osannut lukea kalenteria täysin väärin. Olen elänyt aamusta asti torstaita ja pettymys oli valtaisa, kun ymmärsin asian oikean laidan. Vaan ei auta, onneksi sentään edes keskellä viikkoa mennään jo, ettei ole esimerkiksi tiistai tämä.

Olen täysin ja totaalisen rakastunut omaan levyhyllyyni uudestaan nyt, kun latailen sen sisältöä suloiseen pinkkiin ipodiini. On niin mahtavaa elää asioita uudestaan musiikin avulla, tuntea tunteita, jotka katosivat jo vuosikymmeniä sitten.

Olen lyhytsanainen, koska aikaa ei ole. Sata hämmentävää keissiä huohottavat niskaan ja odottavat, että selvitän ne. Miten, kun täällä ei ole edes ketään, keneltä kysyä?

Oh, kello, juokse ja liidä tuonne neljään, ole niin kiltti.

PROBLEM CHILD

Oh, musiikki, kuinka mä voisin elää ilman sitä? Mä en muistanutkaan miten hienoa on kävellä kadulla ja antaa biisin yllättää ja viedä mukanaan. Kun korviin kajahtaa nyt vaikkapa Wildheartsin Beautiful me Beautiful you, suu vetää väkisinkin hymyyn ja askel on kevyempi. Mä voisin kävellä uusissa bootseissani kymmeniä kilometrejä, antaa vain musiikin viedä.

Töissä on töitä. Älyttömästi töitä. Kiva silti, että on töitä. Etten ole työtön, esimerkiks.

Tänään fiilis on mittaamattoman paljon parempi kuin eilen, miten maanantai osasikin olla tahmea ja pitkä. Illalla sentään Kauniin Naapurin näin, palautti skannerini ja antoi samalla lahjaksi setin ihania skumppalaseja, aivan kuin minulla niille nyt varsinaisesti käyttöä olisi. Vaan ne ovat kauniit ja sopivat minulle, mustine jalkoineen. Kuinka kummallista ajatella, että kohta Naapuri ei enää ole naapuri ja pitääkö minun nyt keksiä hänelle uusi nimikin. Minun tulee kovin ikävä kattoterassikahvittelujamme, juorutuokioita pihassa, yhteisiä iltoja. Elämä jatkuu toisaalla, mutta miksi minusta tuntuu, kuin jäisin jonkunlaiseen tyhjiöön?

Puhelinpäivystyvuoroni päättyy kahdeksan minuutin kuluttua, silloin tungen napit korviini ja sukellan taas sinne, mitä niin kovasti rakastan, musiikin syviin vesiin, joissa minäkin voin olla kevyt, leijailla tuulen mukana.

MOUNTAIN

Muutoin melko sujuva aamu muuttui kaaokseksi kustannuspaikalla, kun tietyn operaattorin kännyköillä ei ole kenttää ollenkaan ja tärkeimpiin ohjelmiimme pääsee kirjautumaan vain ja ainoastaan tekstarina toimitettavalla vaihtuvalla salasanalla. Puoli tuntia pihalla seisottuani sain saliksen, mahtavaa, kuinka minä edelleenkin rakastan tekniikkaa silloin, kun se toimii moitteetta.

Duunijengi on suurimmaksi osaksi huonolla tuulella tänään, kumma miten se tarttuu. Tai en minä tiedä onko se huonoa tuulta vai vain maanantaiväsymystä ja duuniangstia. Miten vain, hiljaisuuden rikkovat vain satunnaiset yskimiset, puhelut ja koneiden humina. Itse kuuntelen musiikkia kuulokkeet päässä, litkin kahvia ja yritän orientoitua viikkoon. Jotkut biisit tuovat hymyn huulille, voi kunpa voisi antaa jollekin lahjaksi kyvyn kuunnella musiikkia samalla tavalla kuin minä.

Lähtisin jo kotiin, jos voisin. En lähde käyntiin enkä tajua puoliakaan siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Vaikka viikonloppu oli pitkään aikaan paras, saisi se silti olla aina ainakin päivän verran pidempi. Jos olisi varaa, tekisin nelipäiväistä työviikkoa. Jos olisi mahdollisuus, tekisin välillä etätöitä. Voi näitä loppumattomia haaveita.

Tarvitsen energiaa ja hymyjä, onneksi on tämä musiikki, Jan Stenfors korvassa.

TIME AND YOU

Kaunis Naapuri sai kauniin asuntonsa myytyä ja minä olen viettänyt viikonloppua lähinnä keskenäni, yksinolosta ja rauhasta nauttien ja liian suuria ajatuksia kelaillen. Kohta Naapuri ei enää ole naapuri ja minua pelottaa, että kadotamme toisemme välimatkaan. Ei hän kauas mene, mutta silti. Perjantaina käväisin töitten jälkeen kantabaarissa, tapasin Lelun ja Hatun ja muitakin, olin liian väsynyt ja liian ilkeäkin. Suunnitelmat menivät jälleen uusiksi, vai pitäisikö sanoa palautuivat alkuperäisiinsä, kun Tampereelta tuleva ei tullutkaan ja minä sukelsin alati kiehtovaan kirjojen maailmaan, söin hyvin ja naureskelin dvd-boksillisen verran amerikkalaista sitcomia parhaimmillaan. Minä vietin isänpäivää soittamalla isälle ja istuen sen jälkeen matolaatikkoni edessä asentaen ja poistaen ja asentaen ja poistaen. Vihaan "tietokonettani", ikivanhaa purkkia, joka ei jaksa pyörittää mitään ja saa minut hyperventiloimaan raivosta. Rakastan tekniikkaa silloin, kun se toimii moitteetta. Olisi mietittävä muuta, mentävä suihkuun ja nukkumaan, mutta mielessä on liian monta asiaa yhtä aikaa ja maanantai koittaa tuossa tuokiossa. Kelaan kilometrivauhdilla muuttamista, työtä, ihmisiä, juomisia ja syömisiä, luistelemista ja karkaamista. Tiedän kuulostavani sekavalta, mutta sellainen minä olen tänä sunnuntaina, telaketjuilla ruhjottu kompaktiruumis.

PELTIRUMPU

Päässä raikaavat täysillä ne von Hertzenin veljekset, kahvi on hyvää ja sitä on riittävästi, perjantai kolkuttaa vasenta lapaluuta ja ensimmäiset kymmenen työminuuttia olen miettinyt miten ratakiskosta väännetään, kun rautalanka ei enää riitä.

Pienoinen suunnitelmanmuutoshan tähän viikonloppuun on jo ennättänyt tulla, tietenkin, kuinkas muuten. Tamperelainen ystävä piipahtaa stadissa pikku palaverissa, jonka jälkeen tapaan hänet kantakuppilassa kenties kera irlantilaisen. Vaan muutama bisse perjantai-iltana ei estä minua viettämästä loput viikonlopusta onnellisesti kotona.

Näin unessa itseni sellaisena, kuin olin ennen. 39 kiloa, punainen tukka, suuret vihreät silmät. Unessa nykyminä ja tuo anorektikkominä tuijotimme toisiamme kauhuissamme. Vaan kyllä minä tuohon anorektikkominään taas vaihtaisin, milloin vain. Olen niin ahdistunut tästä lihavuudestani, etten oikein osaa sitä käsitellä. Menen jumiin ja ahdistun vielä enemmän, kun alan miettiä mistä se johtuu ja mitä minun pitää tehdä.

Välittömästi vaimeni iloinen mieli, käännän siis ajatukset toisaalle, teen töitä tänäänkin ahkerasti tuonne neljään saakka ja sitten vapaudun. Oikein hyvää viikonloppua!

WALKING WITH MY ANGEL

Hämmentävä torstaiaamu. Heräsin 02.40 säpsähtäen, naapurissa putosi ehkä neula lattialle tai jotain, mutta pystyin onneksi nukahtamaan uudelleen. Uneksin oudoista kaduista, kapeista kujista, joilla kuljin niitä rakastaen. Lähtemisen fiilis on todella voimakas, miten se voikaan näin vahva olla. Elämäni on hyvin, mutta pimeys ja kylmyys tekevät minulle asioita, pääni ja sydämeni sisässä. Kaipaan suuremman meren rannalle, suolaisempia tuulia haistelemaan.

Pääsisköhän sitä edes käymään jossain. Lontoon matkakin kiikkuu kyllä vielä ihan ilmassa, en ole varma, onko minulla varaa lähteä. Se olisi niin upeaa ja niin jotenkin täydellistä, mutta saapa nähdä, kuinka haaveeni käy. Lomapäivätkin on matkan ajankohdalle jo sovittu, keikkalippu hankittu. (Nyt tätä kirjoittaessa nousi oikein kunnon pakokauhu: mitäs jos en tosiaan pääsekään lähtemään koko reissuun?! APUA!!!)

Töitä on taas niin paljon, että näiden muutamien rivien kirjoittaminen on kestänyt kaksi tuntia. Ei tästä tule mitään näin, kirjoittamisesta. Jospa kävis vaikka tupakalla ja paahtais sitten suoraa putkea tuonne neljään saakka. Ja huomenna on jo perjantai, ihanaa, viikonloput ovat parhaita.

HERÄÄ!

Yllättävä kirjakauppaseikkailu pelasti eilisen niin kovin pimeän päivän. Lähdin töistä poikkeuksellisesti junalla, menin kollegan kanssa keskustaan asti ja eksyin tunnelin Kirjatorille... Hiippailin ympäri kauppaa seitsemän kirjaa sylissä, kunnes ripitin itseäni kunnolla ja vähensin määrän kolmeen. Ruokakaupasta päästyäni erehdyin ruuhkaspåraan, hyvänen aika kuinka ahdistavaa se oli. Ihmiset haisevat pahalta.

Herätessäni tähän pimeään aamuun luulin päivän olevan tiistai, mutta onneksi olin väärässä. Kalenterinlukutaidottomuuteni on omaa luokkaansa. Ei päivillä muuten väliä, mutta perjantaita taas odotan kovasti. Sitä ennen on kovasti töitä, jälleen uuden nörttiprojektin opettelu (johon sain vastuukomennuksen eilen) sekä peruskauraa kovalla sykkeellä, hirmutahdilla.

Talven alussa sen aina muistaa, kuinka kyseistä vuodenaikaa vihaa. Kylmyyttä, pimeyttä, kosteutta, liukastelua, sähköisiä hiuksia, kutisevaa ihoa. Muutaman kuukauden päästä unohtaa, että mitään muuta on koskaan ollutkaan. Keväällä herää huomaamaan, että aurinkokin on, ja se lämmittää.

Sitä odotellessa...

VINEGAR BLOOD

Elämme tiistaita, vaikka eilisen pituudesta päätellen nyt voisi olla jo torstai. En tosiaan tiedä, miksi eilinen oli niin huono päivä.

Ehkä mietin liikaa sitä, että yksi ystävä on taas hypännyt parvekkeelta, halvaantunut ja sairaalassa. Ehkä sitä, kuinka minulle tehtiin jälleen kerran Siskopienen toimesta oharit. Ehkä vain tämä helvetin kylmä ja pimeä vuodenaika tai kaikki asiat kerralla. Huumorinkukka lakastuu ja kuolee ja pitää vain odotella sen uuden verson puhkeamista kukkaan.

Illalla sain sentään jotain aikaan, pesin pyykkiä ja semmoista pientä kotihommaa. Nukuin hyvin, mutta yöni ovat jälleen armottoman lyhyitä. Heijastimestani katkesi naru, en edes näy tuolla unisena harhaillessani. Kirjakin on muutamaa sivua vaille loppu, vali vali ja nurin nurin.

Mietin ja odotan jo tulevaa viikonloppua, unelmoin kotona miihailusta, musiikin kuuntelusta, lukemisesta, elokuvan katsomisesta. Tuleva talvi sen tekee, olen viluinen ja väsynyt koko ajan. Yllätän itseni netin moninaisilta asuntojenvuokraussivuilta, etsin asuntoa Lontoosta ja New York Citystä, mietin Barcelonan työtilannetta ja Tukholmaakin taas. En halua palata Italiaan enkä Kreikkaan, vaikka molempia paikkoja rakastinkin siellä asuessani. Lenin-setä asuu Venäjällä, mutta minne minun pitäisi mennä?

Kitaristirakkaus vuosien takaa soi päässäni, väliin musiikkinsa ja väliin pelkkää puhetta. "Mä voisin viedä sut pois täältä." Vie, rakkaani, vie minut nyt!

On sukellettava työhön, jotta ei vallan villiintyisi.

SILENCE

Hysteerisen lyhyen yön jälkeen matkustaminen usvapönden pakkaseen ei kohota mieltä. Mielen kohottamiseksi mietin, että duuni ei tee ohareita, duuni pysyy täällä ja kollegat myös. On vaikea kuvitella, että jonain maanantaiaamuna duuni ei oliskaan täällä, laittais vain tekstiviestin tai soittais, että nyt ei kykene, nähdään joskus toiste.

Huomiseksi on luvattu lumisadetta tähän maailmankolkkaan. Mulla ei ole kenkiä, mä en suostu enää milloinkaan laittamaan jalkoihini niitä, joiden takia kaaduin ja mursin jalkani viime tammikuussa. Ne ovat niin liukkaat, että kaadun takuuvarmasti, jos niillä yritän eteenpäin komuta. Mistä mä löydän kestävät ja hyvännäköiset talvikengät, jotka ei maksa mitään?

Jollain lailla tökkii tämä maanantai. Tekisi mieleni silpoa jotain palasiksi, viillellä veitsellä vatsa auki, violent thoughts and a dark mind. Aamukahviin ei ollut maitoa ja pöytäni on sekaisin, kuin ajatukseni, miten tämä nyt tänään on taas niin vaikeaa.

OCH REGNET FÖLL

Viikonlopusta muodostuikin lopulta tyystin erilainen, kuin suunniteltu oli. Niin aina, niin aina.

Perjantaina vietin suunnitelmien mukaan iltaa Kauniin Naapurin luona. Join muutaman olusen ja Naapurin hankkimaa Black Mint -juomaa, joka olikin yllättäen tosi hyvää. En oikein koskaan ole ollut terävien ystävä, mutta tuo maistui kyllä. Meillä oli ihana ilta, me saimme taas puhuttua niin kuin ei muiden kanssa koskaan, meillä on syvä yhteys ja side, jonka en soisi koskaan katkeavan. Käväisimme pikaisesti myös kantabaarissa, mutta illan tarkoitus oli jo tullut täytettyä, joten kotiin suunnistin hyvissä ajoin ja nukuin mainiosti.

En ollut käynyt edes ruokakaupassa, koska tarkoitushan oli viedä Siskopieni syömään lauantaina. Ja niinhän siinä kävi, taas kerran, että Siskopieni muutti suunnitelmat, emme tavanneet emmekä syöneet emmekä menneet keikalle yhdessä. Löysin itseni istumasta kyynelsilmin kotona.

Ns. ystäväinventaario, erittäin tarpeellinen (ellei jopa pakollinen) on käynnissä edelleen ja huomaan olevani aika heikoilla. Kissalle olen jo heittänyt hyvästit, Efekti katosi täysin kartalta uuteen parisuhteeseen syöksyessään. Siskopientä en näe ikinä. Lelu on onneksi vielä elämässäni, samoin kuin Naapuri ja se ihana rouva, jonka kanssa matkustin Tampereelle. En tiedä miksi tunnen itseni niin yksinäiseksi nyt, ehkä paras puoli Kissassa oli se, että me tosiaan tapasimme joka ikinen viikonloppu. Muita tapasin satunnaisesti, aika harvoinkin. Kun ei ole perhettä eikä parisuhdetta, ovat ystävät se ainoa sosiaalinen verkosto ja nyt minä olen aika orpona piruna täällä.

Vietin siis lauantaipäivän miettien asioita ja itkeskellen. Illan tullen pyörähdin kioskilla ja baarissa, halasin paikalla olijat ja hymyilin, vaikka mieli teki itkeä ja vaihtaa maisemaa.

Tämän sunnuntain olen viettänyt villasukissani kahvitellen, syöden salaa satsumia (salaa, koska olen allerginen) ja aivan liian suuria ajatuksia pohtien. Onko aika lähteä? Jättää tämä kaupunki taakseen? Vaihtaa nimeä ja kansalaisuutta?

Minä en tiedä.

KISS A WISH

Hei ystävät, se on perjantai ja se on kiirepäivä ja se on mukava päivä.

Kaunis Naapuri kutsui minut täksi illaksi luokseen, mikä on ihan parasta, sillä emme ole tavanneet ikiaikoihin kaksistaan, ihan rauhassa. Uhkaili minttuviinasnapseilla, minä vien muutaman keskiketterän ja pari levyä. Oi miten odotankaan iltaa jo, vaikka aamu on hädin tuskin alkanutkaan vielä.

Huomenna yllätän itseni ja ympäristöni painumalla Adam Lambertin keikalle. (En pysty edes kirjoittamaan tuota lausetta hihittämättä.) Ilmaisista lipuista ei vain kieltäydytä, joten sinne vie tieni. Saa sitten nähdä koenko jonkinlaisen herätyksen (en tiedä musiikistaan yhtään niin helvetin mitään) vai kälätämmekö vain Siskopienen kanssa omiamme. Niin, tosiaan, Siskopienen kanssa olen menossa, jonka johdosta rasti seinään ja hatut pois! Emme ole onnistuneet tapaamaan pitkään aikaan, joten luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Syömään hänet vien ennen keikkaa, saamallani lahjakortilla tietenkin.

Aamukahvi on kulautettu, hommia piisaa, nyt uppoudun niihin, jotta pääsen täältä tänään poiskin. Viikonloppua!

THELMA & LOUISE

Selvisin rahasukuiselta kuolemalta taas kerran, kun tartuin talouspäällikön viimevuotiseen tarjoukseen lainata rahat firmalta. Olo on kuitenkin jollain lailla likainen ja saastunut, vaikka samaan aikaan sydämeltäni putosi melkoisen painava kivi. Se, että olen nyt jumissa tähän firmaan joitakin kuukausia, ei juuri nyt ole mikään ongelma, sillä minä viihdyn täällä tosi hyvin osastonvaihdoksen jälkeen.

Hyvää mieltä eiliseen toi myös työpaikalle saamani posti: eräs asiakas, jonka asiat ja viisi konetta hoitelin kiireisenä päivänä puolen tunnin varoitusajalla, lähetti minulle 50 euron lahjakortin edustamansa ketjun ravintoloihin! Viisikymmentä euroa! Hillittömän hieno lahja hienolta asiakkaalta.

Viime yön nukuin hyvin ja tiedän tämän päivän olevan siksikin parempi. Tosin unessa tiirailin jotain valvontakameroiden tallenteita ja selvitin epäiltyjen tappajien liikkeitä, agentti Lostis seikkaili siis jälleen. Jostainhan nuo kumpuavat, seikkailu-unet, mitä lie ikinä kompensoinkaan, tapahtumaköyhää arkeani kai?

Nyt lisää kahvia, muutama helppo aamukeissi, jotta pääsee vauhtiin. Torstai, ystävät, hieno meininki!

VEDENALAISEEN KAUPUNKIIN

Pimeä, sateinen ja tuulinen aamu, jolloin luut jäätyvät ja tukka tulee kolmen minuutin kuluttua perässä. Olen edelleen mega-ahdistunut rahahommien takia, mutta sain sentään vuokran maksettua, mikä helpotuksella todettakoon. Rahaa jäi seitsemän euroa seuraavaan tilipäivään saakka, eli ei paljon hampaita naurata, mutta mielessäni olen kuvitellut keksineeni tähän tilanteeseen ratkaisun, eri asia sitten onnistuuko se.

Töitä piisaa taas ja lisää tunkee ovista ja ikkunoista. Päivät kuluvat nopeasti, kun puuhaa riittää, se on hyvä asia ja nautin myös suunnattomasti tällä osastolla vallitsevasta hersyvästä tunnelmasta. Välillä kiroamme ja pärräämme suureen ääneen, väliin taas nauramme hysteerisinä vedet silmissä. Töitä, niitä teemme koko ajan ja saamme paljon aikaan.

Kelaan mielessäni nyt paljon perhe- ja sukuasioita. Sain meiliä Serkku-P:ltä, joka asuu tuossa lähikaupungissa. Haluaa taas olla yhteyksissä ja tavata. Minä kirjoitin, että niinkö se toimii, että kun minä sairastun ja joudun mielisaaraalaan, niin yhteys katkeaa, mutta minun pitäisi heti olla tassua antamassa, kun hän haluaa välejä palauttaa. Kovaa tekstiä, vastasi Serkku-P ja selitteli jotain. Muutama meili on vaihdettu, mutta en halua uskoa enkä luottaa ihmiseen, joka on elämästäni kadonnut niin monta kertaa ennenkin.

Vietän henkilökohtaista kahvihetkeä suureen huiviini kietoutuen, sähkölämmittimen puhalluksessa. Keskiviikkoa, hyvät ihmiset.

MATKALLA TUNTEMATTOMAAN

Superahdistuma hyökyi ylleni eilen illalla, kun tajusin, että en mitenkään taas pärjää taloudellisesti ottamatta joko koko tulevaa liksaa kottina tai lainaamalla joltakin rahaa. Jumalauta, tämä on se ainainen helvetin tonnin-puolentoista vaje. Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, että pääsee edes jollain lailla balanssiin rahojensa kanssa? Olisi vasta päivää ennen tilipäivää nollilla, mutta pärjäisi? Minä ahdistun hengiltä tämän asian takia, keuhkot painuvat kasaan enkä voi olla ajattelematta sitä, tulevia päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia. Mä teen töitä, mä aherran joka ikinen päivä, mutta silti mä olen aina peeaa. Tämä, jos joku, on niin perseestä, etten voi sitä muulla tavoin ilmaista.

Tänään on zen kaukana, kun mieli tekisi kirkua ja parkua ja juosta kanikonttoriin äitivainaan pienten korujen kanssa. Kuin siitä jotain hyötyä olisi, muutama kymppi, eikä se nyt vain yksinkertaisesti riitä mihinkään.

Tonnin laina, jota lyhentäisin 150-200 euroa kuussa. Siitä on kysymys. Ja sitä en saa, en mistään, vaikka miten venyttäisin jäljellä olevia aivosolujani.

On hirveää olla tässä tilanteessa, vaikka muutoin elämäni on tällä hetkellä lähes täydellistä.

SUPER FREAK FAMILY

Viikonlopun tynkä huristeli ohi, vilkutti mennessään vain. Perjantai-illan pyykkitupashow'n jälkeen nukuin hysteerisen lyhyen yön ja lauantaina tuiln töihin silmät ristissä. Yllättävän paljon sitä kuitenkin sai aikaan, kun puhelimet eivät soineet eikä kukaan tullut kysymään minulta mitään koko päivänä. Lauantai-ilta menikin sitten ystäviä tavatessa ja kantabaarissa hurvitellessa. Aikaisin minä kotiin lähdin, olin väsynyt ja nukuinkin sitten hyvät, pitkät unet. Eilinen oli sunnuntai parhaimmillaan, kahvia ja murhamysteerejä, pizzaa ja tekstiviestejä.

Elämä on todellista luksusta, kun sunnuntaita ei tarvitse viettää duuniangstin kourissa.

Entisellä osastollani aloitti kaksi uutta työntekijää tänään. Teki mieli paijata päästä pieniä poikia ja sanoa, että kyllä se siitä, muitakin työpaikkoja on. Että ei siihen kuole, jos ensimmäinen työpaikka elämässä on kamala. Palkkaavat noita nuoria vastavalmistuneita poikia, koska niitä voi vedättää palkka- ja muissa työsuhdeasioissa helpommin kuin kaltaistani kokeneempaa kansalaista.

Tänään ajattelen jostain syystä veljeäni ja sitä, ettemme ole tekemisissä emmekä väleissä. Olisipa minullakin perhe. Perhe, johon voisi luottaa ja joka rakastaisi minua. Hyvin minä pärjään ilmankin, mutta mikä ilo se olisi.