VAGABONDS

Viikonloppuuni sisältyi runsaasti selinmakuuta ja yskimistä, kirjoja ja kahvia. Perjantaina ystäviä kantabaarissa, naurua ja hysteerisen kummallisia iskulauseita, joita paperillekin kirjoitettiin, pieni muistilappu täynnä pientä söherrystä. Lauantaina tein älyttömän hyvää ruokaa ja ajattelin elokuvan katsomista pääsemättä sen pidemmälle. Rakastan vapaita viikonloppuja, sitä omaa aikaa.

Tänä aamuna kustannuspaikalla on hyvin hiljaista, kukaan osastoltani ei ole päässyt kahdeksaksi paikalle. Ei sillä, että se mitenkään uutta olisi, minähän täällä kahdeksalta yleensä olen, muiden saapuessa sentään yhdeksään mennessä. Ja työn määrä, huoh, sitä piisaa niin, etten tiedä mistä aloittaa. Priorisointikykyni ovat nollassa, en tiedä miksi. Esimies luottaa minuun kuin vuoreen, delegoi paljon vastuuta ja se on mukavaa ja motivoivaa, mutta joskus näinä yskäisinä päivinä se vain tuntuu olevan minulle liikaa.

Minulla on uusi Kiroileva Siili -heijastin. Muistakaa tekin näkyä tuolla.

THIS IS NOT AMERICA

Yskin niin, että oksennus nousee kurkkuun ja suuhun, minua pyörryttää ja silmät vuotavat vettä. Onneksi sentään päänsisäinen kalenterini on kerrankin oikeassa, tänään on perjantai ja saan mennä kotiin yskimään huolella ja pysyä siellä. Samaan aikaan ahdistaa, etten ole Lontoossa, se keikka on tänään, keksin ehkä sijaistoimintoja, jotka eivät ole minulle hyväksi. Menen kollegan kanssa tänään lounaalle jonnekin muualle, ulos tästä talosta, se lienee hyvä katko kesken muutoin niin kiireisen päivän.

Tahtoisin niin kovasti päästä käymään jossain, se melkein sattuu, kaipuu muille kaduille. En pysty käsittämään elämääni, ikuista rahattomuuttani, kadehdin parempiosaisia niin, että pääni värjäytyy vihreäksi ja kiehun. Haluaisin elää niin eri tavalla, haluaisin tulla toimeen työstä saamallani palkalla, ostaa uuden vaatteen kahden kuukauden välein, käydä viikonloppuisin jossain, jopa muissa kaupungeissa, syödä terveellisemmin ja ostaa astmalääkkeet ajallaan. Olen väsynyt tähän, venymiseen ja säätämiseen, tiliotteiden tuijottamiseen epäuskoisena.

Vaan kun koko elämä on ollut tätä, niin helpottaako se ikinä? Ei ole perintöä jättäviä tätejä eikä isovanhempia, isäni elää todennäköisesti minua kauemmin, en edes lottoa. Mistä ihminen saisi rahaa elämiseen, ellei töistä?

Money makes the world go round. Tyydyn hakemaan kahvia ja paneutumaan päivän agendaan, kiireeseen, hektiseen helvetin meininkiin.

HYMY JOKA KATOSI

Että minä inhoan sitä tunnetta, kun en saa ilmaa. Viime yö meni henkeä haukkoessa, imin astmapiippua ja litkin yskänlääkettä, hinguin ja vinguin kuin teurassika, mutta palkinnoksi viimein nukahdin ja sain unta kokonaista kaksi tuntia. Suosikkikollega on vuorostaan poissa töistä enkä minä tiedä, kuinka tästä päivästä selviän.

Harrastin hieman tilipäivän lohtushoppailua eilen, ostin Shieldin viimeisen tuotantokauden ja pari todella halpaa tarjouskirjaa. Niillä pärjää jouluun, ehkä yksi pokkari vielä voisi olla varmistuksena. Espanjalainen ystävä menee jouluksi vanhempiensa luo ja ostamme Kissan ja Kirjan kanssa jälleen perheelleen pieniä viemisiä; kynttilän ja hapankorppuja, vielä pitäisi joku muumiaiheinen asia löytää perheen parikymppiselle kaunottarelle. Kenties tänään jaksan lähteä sitä etsimään töitten jälkeen, kenties en.

Töitä puskee taas ovista ja ikkunoista, en tiedä miten tätä jaksaa. Esimies on luvannut yrittää saada meille lisää henkilökuntaa, mutta mitään varmuutta asiasta ei ole. Me hukumme näihin hommiin, sikariporras painostaa ja heittelee esimiehelle kommenttia tyyliin "ettekö te voi edes ylitöitä tehdä", vaikka osa meistä melkein asuu täällä kustannuspaikalla. Minä ja muutamat muut olemme luvanneet olla ylityötalkoissa mukana heti, kun saamme siitä kunnon ylityökorvauksen. Muutoin emme. Minä matkustankin tänne sen kolme tuntia päivässä, että sikäli muutamakin ylityötunti venyttäisi päivän keston ihan äärirajoille.

Vaan kahvi alkaa olla valmista, joitakin ihmisiä valuu paikalle, torstai aloittaa kulkunsa kohti vääjäämätöntä iltaa, onneksi. Pääni sisällä on tiistai, joten toivomisen varaa kalenterinlukutaidossa taas on. Onneksi näin päin!

FAME

Hengittäminen, ehkä vaikein asia maailmassa yhdessä nukkumisen kanssa. Kumpikin toimenpide tuntuu useimmilta ihmisiltä onnistuvan melko helposti ellei jopa huomaamatta, itse joudun taistelemaan molempien kanssa. Vaan tänään ollaan takaisin töissä, kun pitäisi olla matkalla Lontooseen. Koko matkan sivistyksestä usvapöndelle kuuntelin Clashia, puristin silmäluomia kiinni, ettei kukaan näkisi kiiltoa.

Aivan järjettömän kauhean totaalinen kiirekaaos töissä, mitäs muutakaan. Olisi kyettävä tekemään jotain, tarttumaan hommiin, puurrettava, vaan kun sydän hakkaa liian lujaa ja keuhkot vinkuvat ja itkevät, on vaikeaa keskittyä. Salaa vilkuilen kelloa kaksi kertaa minuutissa, sillä jos minä tästä päivästä selviän, on illalla taas aikaa olla kotona.

Eivät ole helppoja nämä aamut, vaikka hiukset tuoksuvat puhtailta ja suosikkikollega tarjoilee kahvia ja suklaata.

PAINT IT BLACK

Täällä Shitsvillen keuhkovammaosastolla on herätty kahden tunnin hyperventilaatiounien jälkeen kello neljältä aamulla, juotu kahvia ja mietitty syntyjä syviä. Pari päivää vielä saikkua, sitten alkaakin Lontoon reissun sijaan hirveä työrutistus tuonne vuoden loppuun saakka. Mä olen niin surullinen reissun peruuntumisesta, etten voi sanoin kuvailla. Olis ollut niin upeaa vain päästä sinne, nähdä se spesiaali synttärikeikka, tallata niitä katuja. Vaan mun elämässä ei mikään juttu vain onnistu, kaikki menee aina ja takuuvarmasti jollain lailla pieleen, ennemmin tai myöhemmin.

Ikäkriisi jomottaa ohimoissa ja moni muu kriisi siinä päällä. Mä olen sairas ja vanha, mun elämä on silkkaa roskaa lähes aina. Totta kai mä muistan koko ajan, että monesti on ollut huonomminkin, ja monella on tälläkin hetkellä, mut se ei muuta sitä tosiasiaa, että mä olen tyytymätön ja melko masentunut taas.

Mä luulen, että tää alakulo helpottaa vähän, kun mä tervehdyn ja palaan duuniin, mutta nämä päivät, jolloin hengittäminen sattuu ja olen hukkumaisillani räkään, nää päivät on vain niin onnettoman pitkiä ja liian täynnä mustia ajatuksia.

UNDER THE BRIDGE

Muun Suomen viettäessä itsenäisyyspäivää, vietin minä eilen syntymäpäivääni niiskuttaen ja yskien. Lahjaksi sain siis kunnon flunssan, joka ei minun ollessa kyseessä ole tietenkään ihan mikä tahansa flunssa, vaan keuhkoputkentulehdus, poskiontelontulehdus, otsaontelontulehdus sekä kauden yllättäjänä korvatulehdus. Olen niin kipeä, etten pysty nukkumaan, limaa tursuaa nenästä ja nielusta, en pysty hengittämään ja päätä ja keuhkoja särkee niin, että itkettää. Lääkärin neuvo, monesti toistettu oli, että sairaalaan pitää lähteä sitten aika herkästi. Eh, milloinkas minä.

Viikonloppu oli hyvin kummallinen. Tapasin muutamia ystäviä, mutta en viihtynyt oikein kenenkään seurassa. Koen olevani hyvin ulkopuolinen, syystä taikka toisesta. Nautin kotona olosta, Shieldin tuijottamisesta, kirjasta. En edes avannut ns. tietokonetta koko viikonlopun aikana, ja se teki oikein hyvää.

Kaikkein surullisin asia elämässäni tällä hetkellä on se, etten pääse Lontooseen. Niin kuin minä tuota reissua odotin ja siitä haaveilin, surullinen tosiasia on vain se, ettei mulla ole varaa lähteä. En ole asiasta varsinaisesti yllättynyt, mutta pettynyt kyllä.

On keksittävä jotain muuta odotettavaa, kevättä tai kesää nyt ei viitsis ihan vielä. Joku välitavoite, jotain mukavaa.

Näissä kuumepuistatuksissa se mukava taitaa olla kirja peiton alla. Oh, saisinpa unta ja happea.

LIGHTS GO OUT

Perjantai on vihdoin täällä ja minä olen aivan hajalla. Menin eilen töitten jälkeen ystävän luo leipomaan karjalanpiirakoita ihan ensimmäistä kertaa, se oli valtavan kivaa ja olin hommassa kuulema luonnonlahjakkuus. Noin 50 piirakkaa tein ja sen jälkeen tarjosin ystävälle toki kiitokseksi oluen kantabaarissa ja taisinpa ottaa muutaman itsekin. Hirveä väsymys on nyt päällänsä ja töitä niin paljon, että taju lähtee. Neljäsataa toinen toistaan kiireellisempää keissiä, en osaa priorisoida, miehistövahvuus on kolmea vajaa, päivystän puhelimessa ja neuvon kollegoita, vaikka sähköposti laulaa ja skype vilkkuu hysteerisenä.

Vaan tänään neljältä aion laskea korviin nousseet hartiani alas ja keskittyä vain ja ainoastaan rentoutumiseen. Pitkä viikonloppu on aivan käden ulottuvilla jo, enkä malttaisi odottaa, että pääsen täältä pois. Ensin pitäisi jollain lailla pystyä selättämään tämä kaaos, tämä työmäärä, tämä hiton homma.

Kivaa viikonloppua kaikille!

DAS KAPITALISM

Voi elämä, miten pitkä viikko tämä on. Joka ikinen aamu päänsisäinen kalenterini tilttaa, koska vieläkään tämä ei ole ohi, vaikka jo nelisen vuotta on mennyt.

Olen mokannut töissä yhden keissin, big time, se tapahtui jo heti silloin alussa, mutta tuli ilmi vasta nyt. Moka on minun, mutta myös myyntijohtajan, joka antoi minulle väärät tiedot. Moka on myös täysin ja totaalisen puutteellisen perehdytyksen, mutta minun niskaanihan se kaatuu, tietenkin. Moka on itse asiassa niin iso, että saatan saada potkut sen vuoksi, mutta jostain syystä semmoinen vaihtoehto ei nyt juuri tunnu miltään. Odotan, että esimieheni saapuu kustannuspaikalle, jotta voin käydä sen hänen kanssaan läpi.

Tänään on sentään jo torstai, huoh, pitkä viikonloppu on askeleen lähempänä taas.

INHERITANCE

Hip hei, keskellä viikkoa mennään ja vaihteeksi on nyt sitten se aamukahdeksan kollega myöhässä. Vuoroin vieraissa, siis... Aamuni on alkanut ääliöpuheluilla, ihmiset soittavat ihan eri yrityksen laitteiden teknisissä kysymyksissä, yksi tivasi, että miksi verkkokaapeli pitää ostaa itse, miksi en voi ilmaiseksi lähettää sellaista postitse. Onneksi tänään saamme runsaasti rästihommia tehtyä, kuukauden vaihteen inventaari kun estää uusien laitteiden ohjelmoinnin ja lähettämisen. Ah, inventaaripäivät.

Joulukuu, kuinka nopeasti tämä loppuvuosi on lentänytkään. Tänä vuonna palaan juurilleni ja vietän joulun ihan keskenäni, ovet ja ikkunat kiinni ja kirjapino käden ulottuvilla. Joulut Kissan ja Kirjan kanssa ovat ohi, se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Ostan ehkä jotain herkullisia juustoja ja keksejä ja miihailen kahvimukin kanssa koko vapaan.

Vatsa on kipeä ja sekaisin, kuten aivan liian usein. En tajua, pitäisikö tässä hakeutua joihinkin tutkimuksiin tai jotain, kun joka viikko vähintään kahtena päivänä on vatsa niin kipeä, etten meinaa suorassa pysyä.

Pikkuisen olen päästänyt ajatukseni karkaamaan jo tulevaan viikonloppuun, joka siis on pitkä sellainen. Hehkutan huolella pääni sisällä, sillä pitkä viikonloppu on juuri se, jota olen vailla juuri nyt. Vaan jos tämän keskiviikon selättäisi ensin.

LAWS & RULES

Heräsin aamulla siihen, että en ollut laittanut herätystä päälle. En tosin myöhästynyt kuin vartin töistä, onneksi kollega oli kasilta paikalla. Myöhästelemme vuorotellen, se on jotenkin sympaattista.

Illalla vietin aikaa juuri niin, kuin haluan iltaisin viettää aikaa: kahvitellen, suosikkisarjaa dvd:ltä tuijotellen, kasvissosekeittoa nautiskellen. Tänä iltana juoksen pyykkitupaan ja takas, kirotun myöhään. Yritän pysyä positiivisena ja löytää arkeen mielekkään rytmin. Maanantait ovat vaikeita, mutta niistä selvittyäni viikotkin kulkevat sujuvammin.

Työsuojeluhomma on ottanut tosissaan tulta alleen ja pidänkin tammikuun alussa monelle osastolle pientä turvallisuuskoulutusta, lähinnä uhkaaviin asiakastilanteisiin liittyen. Moni on kiitellyt, että koulutus tulee tosi tarpeeseen ja miksei tätäkään ole kukaan ennen tullut ajatelleeksi. Vajaat kaksi viikkoa varavaltuutettuna on siis vakuuttanut monet siitä, että olen mies paikallani. Olen siitä iloinen, sillä itse koen oloni tässä roolissa hyvin kotoisaksi.

Kahvit on juotu, aamun ekat puhelut ja laskut otettu. Hukutan itseni nyt tähän duuniin seitsemäksi tunniksi vielä, sitten voin jälleen hengittää vapaasti.

ASHES TO ASHES

Viikonloppu suhahti taas pikakelauksella ohi ja on maanantaiaamu. Olen yksin kustannuspaikalla, osastomme kaikki muut jäsenet näyttävät olevan myöhässä. Meillä on jokaisella kahden tunnin puhelinvuoro joka päivä ja minun vuoroni on klo 8-10. Minun on siis oltava paikalla klo 8. Osa jengistä tulee vasta lähempänä yhdeksää, mutta silti lähdemme kaikki samaan aikaan neljältä. Ei kovin reilua, mutta yritän saada läpi ehdotuksen, että vuorot olisivat kiertäviä. Että jokainen tekisi vaikka kuukauden tiettyä vuoroa, silloin pystyisin itsekin tekemään välillä lyhyempää päivää.

Perjantain vietin kantabaarissa, iloisena pulppuavana puheripulina muutaman ystävän seurassa. Lauantaina olisi ollut porukan pikkujoulua ja muuta, mutta minä valitsin kotikolon, dvd:t, villasukat ja pizzan. Olen iloinen valinnastani, sillä olen väsynyt ja kyllästynyt viikonloppuihini, väsynyt istumaan niiden samojen naamojen seurassa ja kuulemaan ne samat jutut. Kaunis Naapuri olisi ollut kyllä kiva nähdä, mutta en hänenkään vuokseen jaksanut, valitsin toisin.

Työtä puskee taas ovista ja ikkunoista, tähän kylmään aamuun on mahtunut jo pahoinvointia, kuvotusta ja kutinaa. Jospa se tästä, kun oikein keskittyy. Hyvää alkanutta viikkoa.

WHEN HEROES GO DOWN

Ahdistusapina, masennusmörkö, paniikkipeikko, kaikki saapuivat kylään eilen illalla ja jäivät yöksi. Eivät tahdo lähteä pois, eivät ennen kuin saan tämän saatanan taloudellisen helvetin ratkaistua johonkin suuntaan. En tajua, miten tämä voi edelleen olla tätä, koko elämän ajan niin saatanan tätä. Mä teen töitä, mä teen täysipäiväistä työtä viisi päivää viikossa ja mä en pärjää, mä en pärjää millään. Uusi esimies on minun tietämättäni puuhannut minulle palkankorotusta, mutta sen toteutumisesta emme vielä tiedä. Joka tapauksessa korotus tulisi vasta tammikuussa, joten tähän tilanteeseen apuvoima on nolla.

Vaan oli aamuun luvassa onneksi positiivisuuttakin, kun Atlantti törötti ratikkapysäkillä sinne marssiessani. Mun uudet maiharit tuovat askeliini päättäväisyyttä ja sattumalta kohtaamisemme kruunasi erittäin hyvä hiuspäivä. Juttelimme mukavia, hymyilimme paljon, vierekkäin hänen kanssaan istuminen on harvinaista herkkua ja juhlaa, joka lämmittää paukkupakkasesta huolimatta.

Eilinen työsuojelukokous meni hyvin, tänään firmassa on ensimmäinen työsuojelutarkastus ikinä. Kuljen tarkastajien messissä, vilkuilen todennäköisesti kelloa, sillä kukapa sitä nyt perjantaina ylitöihin tahtoisi jäädä. Niin, tosiaan, perjantai, se pieni valo tunnelin päässä. Ehkä minä tästäkin suosta nousen, ehkä selviän, todennäköisesti kyllä, mutta miksi elämän pitää olla aina ja kaikkialla pelkkää selviytymistaistelua? Miksei voisi joskus vain olla ja... elää?

IN LIVERPOOL

Torstai, käsittääkseni, hyvin nukutun yön jälkeen sekoilin aamutoimissani siihen malliin, että myöhästyin sporasta ja sitä kautta dösästä ja sitä kautta tietenkin töistä. Vaan onneksi aamukollega oli ajoissa ja hyvällä tuulella. Kahvia piisaa ja töitä, huoh, niitä on ihan riittämiin ellei jopa lievästi sanottuna liikaa.

Eilen firman henkilökunta äänesti työsuojeluvaravaltuutettua ja meikäläinen on semmoinen nyt sitten. Olen yllättynyt saamastani äänimäärästä, en olisi uskonut kuin lähimpien kollegoiden äänestävän minua. Vaan varsinainen äänivyöry tuli, mistä, en tiedä. Saa nyt sitten nähdä, meillä on jo tänään ensimmäinen työsuojelukokous, että torpedoidaanko minut johdon toimesta tylysti heti kättelyssä.

Käsittämätön hartiasärky valtaa alaa ja huomenna, oi huomenna mä pääsen viettämään taas viikonloppua. Elämäni on kovin tylsää ja talviunetkin olisivat ehkä tapahtumarikkaampaa aikaa kuin minun arkeni.

SEVEN DAYS

Minä ja talvi, me emme sovi yhteen. Minä vihaan vihaan vihaan talvea ja lunta ja palelemista ja kinoksia ja pyryä ja kaikkea, mitä siihen liittyy. Pienenä ehkä joskus talvista nautin, kun mentiin ystävien kanssa hiihtämään pirunmoinen lenkki, kaakaota ja voileipiä eväänä repussa. Luisteltiinkin, paljon, pienen järven keskellä oli saari, jonne suunnistettiin ja sen koskemattomia kiviä ihmeteltiin. En muista silti lapsuuden talvista tällaisia päiviä, jolloin lumi sataa vaakasuoraan ja monesta suunnasta yhtä aikaa, tyynyliinan kokoiset hiutaleet rämähtävät kasvoille ja kinostuvat myös kätevästi housujen lahkeisiin. Työpaikalla on kylmä ja mun tekee mieli mennä peiton alle kolmeksi-neljäksi kuukaudeksi. Nähdään toukokuussa, huikkaisin pomolle ja työkavereille.

Vaan on puurrettava, tehtävä hommia, jaksettava. On löydettävä jokin johtotähti, joku ajatus, jonka voimalla sitä taas malttaa tuonne kevääseen.

Poden myös eroahdistusta. Kas, Kaunis Naapuri ei ole enää naapuri tämän viikon perjantain jälkeen. Mulla on suunnaton ikävä jo valmiiksi, tai ei ikäväkään ole oikea sana. On ollut niin ihanaa, kun hän on ollut siinä, melkein seinän takana, jotenkin turvallinen ja ihana tietous siitä, että kuljemme elämässä eteenpäin, jos ei nyt käsi kädessä niin ainakin samassa talossa. En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta kaipuu on suuri, vaikka ihminen muuttaa vain muutaman hassun ratikkapysäkin päähän.

Tämä on kenties keskiviikko. Päänsisäinen kalenterini ei ole mitenkään varma koskaan, mutta ei varsinkaan näinä päivinä, kun ulkoilma on valkoinen pyrytrombi, farkkuni ovat märät ja ripsivärit valahtaneet jo aamutuimaan. Tahtois valoa ja lämpöä, meren aallot ja curryn tuoksun.

BE AGGRESSIVE

Kävin eilen töitten jälkeen noutamassa valtavan kassillisen farkkuja, jotka minun pitäisi ystävälle korjata, paikkailla ja lyhennellä ja semmoista. Eri asia sitten milloin ehdin ja viitsin nostaa ikiaikaisen, äitivainaalta perimäni Singerin kehiin. Autan ystäviäni aina, kun voin. Järkkään bileitä, lahjakeräyksiä, lainaan kirjoja ja elokuvia, olen kuuntelevana korvana huolille. Kirjoja ja elokuvia saa aina ruinata takaisin kuukausitolkulla (eräissä tapauksissa jopa vuositolkulla) eikä kukaan kuuntele minun huoliani. Itse olen roolini valinnut, mutta joskus se vituttaa.

Töitä on oikeasti niin paljon, että ei tässä ehdi kissaa sanoa välissä. Onneksi tämä nykyinen on suurimmaksi osaksi sellaista työtä, jonka voi tosiaan unohtaa tyystin, kun astuu firman ovesta ulos ja lähtee himaan. Illat ovat ihania, kahvia tai pussikeittoa tai teetä, kirjoja, suosikkisarjoja. Tahtoisin alkaa käydä uimassa, mutta en tiedä mistä saa lihavien ihmisten uimapukuja. Ihohan mulla ei sitä uimista kestä, mutta olen päättänyt valita uimisen siitä huolimatta. Jotain on tehtävä, jotta saa selkänsä edes pikkuisen parempaan kuosiin, eikä se nyt muutenkaan mulle pahaa tee liikkua vähän. Uimahalliin on kotoa sitä paitsi vain muutama kymmenen metriä matkaa, mikä etu.

Tiistain toivotut, eli kiirekiire ja hoppuhoppu, onneks ei sentään maailmanloppu.

EASY

Kas, maanantaiaamu taas, kuinka voi olla mahdollista? Viikonloppu lensi siivillä, tapasin ystäviä ja kuuntelin runsaasti musiikkia. Selkäni on tavattoman jumissa, hartioita särkee ja lonkat ovat tulessa. Kun pääsisi hierojalle...

Töitä on niin paljon, että voisin istua tässä koneen ääressä viikon putkeen enkä silti saisi käsittelyjonoa merkittävästi purettua uusien tilausten kohdalta. Menyt viikonloppu oli osastonvaihdon jälkeen ensimmäinen, jolloin näin unia töistä eli stressitaso on aika korkea. Onneksi tänään miehitys osastollamme on täysi, joten saamme ainakin jotain aikaan.

Pähkäilen taas ihan hulluja juttuja, yritän jotenkin ajatuksissani lentää mahdollisimman kauas, ja samalla paukuttaa töitä menemään. Ehkä tämäkin viikko muuttuu helpommaksi, tämä maanantai ei tunnu yhtään hyvältä.

INNEHÅLL

Kappas helvettiä, se on tämäkin työviikko vihdoin lopuillaan. Pienesti pitäs ylitöihin tulla huomenna, mut en mä tiedä, mä jotenkin kuitenkin tahtoisin vaan nukkua huomenna. Nähtäväksi siis jää. Onneks meillä ei pakoteta ylitöihin, vaan se on jokaisen oma valinta.

Maiharit jäivät eilen hakematta, koska bussi oli myöhässä ja olin varannut pyykkitupavuoron. Sinne oli ehdittävä, muutoin pyykinpesu olisi siirtynyt liian pitkälle. Josko tänään töitten jälkeen sinne postiin pääsisin, harmittavasti se sijaitsee täysin eri suunnassa kuin elämäni, joten se ei ole koskaan mitenkään matkan varrella. Aina pitää tehdä älytön kieppi.

Kollegoista enää yksi on poissa, joten pienesti ehkä helpottaa. Helpottaa toki myös se, että on perjantai, olemme aina hyväntuulisia ja lievästi hysteerisiä perjantaisin. Nauraminen lisää työtehoa, ihan oikeasti, kyllä täällä puurretaan pää hiessä, mutta on niin mukavaa, kun on samanhenkisiä hulluja täällä hihittämässä.

Kello ei kulje, kun odottaa jotain. Jaa mitäkö? No, kotiinpääsyä ja viikonlopun alkamista. Vapaata. Ostan kaupasta ananasta ja kukkakaalia, juustoa ja kahvia. Luen loppuun tylsähkön John Grishamin, jotta pääsen etenemään seuraavaan, paljon kiinnostavampaan kirjaan. Kuuntelen musiikkia ja jossain vaiheessa on soitettava vuokraemännälle, koska neljäsataa vuotta vanha jääkaappini on nyt todellakin hajoamassa, pakastelokero oli lämmennyt itsekseen ja piti heittää siellä olleet pakastevihannekset roskiin. Jääkaappiosa on sentään vielä kylmä, mutta eihän semmoisella vanhalla raiskalla enää pärjää. (Jenkkikaapin vuokranantaja lupasi ostaa silloin, kun muutin kyseiseen asuntoon, reippaat kaksi vuotta sitten. Jaah, aika pitkä toimitusaika.)

Rakkaat, hyvää viikonloppua kaikille.

TULENNIELIJÄ

Eilinen työpäivä oli kyllä melkoinen puserrus. Ihmekeissiä pukkasi toisensa perään ja tuntui, kuin en olisi saanut mitään aikaan, vaikka koko ajan puursin ahkerasti. Tänä aamuna kustannuspaikalle pääseminenkin oli jo kauhean työn ja tuskan takana (ratikat myöhässä, metro meni nenän edestä, dösä myöhässä), mutta perillä se hysteria vasta alkoi. Osastoltamme on kahden sijaan jo kolme poissa, joten pidän yksin pystyssä ns. tavallisten asiakkaiden puolta. Hermo on kireällä ja ikihumoristinen myyntijohtaja (saanen huomauttaa, että tuo adjektiivi oli silkkaa ironiaa) häälyy koko ajan niskassa hoputtamassa. Että paina paina tyttö nyt, tän pitää olla valmis eilen. Mä olen toisaalta kyllä ainoa, joka sille sedälle pistää vastaan, ilmoitan suoraan, jos en ehdi tai kykene.

Toinen torstai putkeen, eilinen päänsisäinen ja tänpäiväinen oikea. Huominen vielä ja sitten nukun, mä nukun perjantai-illasta maanantaiaamuun, no joo, sen kun näkisi.

Kotikoneongelmaani on löytymässä ratkaisu, kiitos Marjutin, joka ilmoitti, että voi varata mulle työpaikaltaan myyntiin tulleista läppäreistä jonkun. Ihanaa, en malta odottaa, että saan sellaisen koneen, joka ei tee minua hulluksi puolen tunnin välein!

Ihanaa on myös se, että hysteerisen halvalla löytämäni maiharit ovat saapuenet lähipostiini. Vielä kun ehtis hakea ne joskus.

Tänään yritän taas keskittyä positiiviseen ja toivon, ettei tuo taivaalta satava valkoinen kama saa mieltäni ihan pohjalukemiin.

POJKEN MED HÅLET I HANDEN

On niin sekava ja kiireinen työaamu, että ei ehdi kissaa sanoa. Täysin omituisia selvittelykeissejä sataa ovista ja ikkunoista, kaikki minun niskaani, koska pari henkilöä on poissa. Teen niin kummallisia duuneja, että välillä melkein itkettää.

Valitettavasti olen myös jälleen kerran osannut lukea kalenteria täysin väärin. Olen elänyt aamusta asti torstaita ja pettymys oli valtaisa, kun ymmärsin asian oikean laidan. Vaan ei auta, onneksi sentään edes keskellä viikkoa mennään jo, ettei ole esimerkiksi tiistai tämä.

Olen täysin ja totaalisen rakastunut omaan levyhyllyyni uudestaan nyt, kun latailen sen sisältöä suloiseen pinkkiin ipodiini. On niin mahtavaa elää asioita uudestaan musiikin avulla, tuntea tunteita, jotka katosivat jo vuosikymmeniä sitten.

Olen lyhytsanainen, koska aikaa ei ole. Sata hämmentävää keissiä huohottavat niskaan ja odottavat, että selvitän ne. Miten, kun täällä ei ole edes ketään, keneltä kysyä?

Oh, kello, juokse ja liidä tuonne neljään, ole niin kiltti.

PROBLEM CHILD

Oh, musiikki, kuinka mä voisin elää ilman sitä? Mä en muistanutkaan miten hienoa on kävellä kadulla ja antaa biisin yllättää ja viedä mukanaan. Kun korviin kajahtaa nyt vaikkapa Wildheartsin Beautiful me Beautiful you, suu vetää väkisinkin hymyyn ja askel on kevyempi. Mä voisin kävellä uusissa bootseissani kymmeniä kilometrejä, antaa vain musiikin viedä.

Töissä on töitä. Älyttömästi töitä. Kiva silti, että on töitä. Etten ole työtön, esimerkiks.

Tänään fiilis on mittaamattoman paljon parempi kuin eilen, miten maanantai osasikin olla tahmea ja pitkä. Illalla sentään Kauniin Naapurin näin, palautti skannerini ja antoi samalla lahjaksi setin ihania skumppalaseja, aivan kuin minulla niille nyt varsinaisesti käyttöä olisi. Vaan ne ovat kauniit ja sopivat minulle, mustine jalkoineen. Kuinka kummallista ajatella, että kohta Naapuri ei enää ole naapuri ja pitääkö minun nyt keksiä hänelle uusi nimikin. Minun tulee kovin ikävä kattoterassikahvittelujamme, juorutuokioita pihassa, yhteisiä iltoja. Elämä jatkuu toisaalla, mutta miksi minusta tuntuu, kuin jäisin jonkunlaiseen tyhjiöön?

Puhelinpäivystyvuoroni päättyy kahdeksan minuutin kuluttua, silloin tungen napit korviini ja sukellan taas sinne, mitä niin kovasti rakastan, musiikin syviin vesiin, joissa minäkin voin olla kevyt, leijailla tuulen mukana.

MOUNTAIN

Muutoin melko sujuva aamu muuttui kaaokseksi kustannuspaikalla, kun tietyn operaattorin kännyköillä ei ole kenttää ollenkaan ja tärkeimpiin ohjelmiimme pääsee kirjautumaan vain ja ainoastaan tekstarina toimitettavalla vaihtuvalla salasanalla. Puoli tuntia pihalla seisottuani sain saliksen, mahtavaa, kuinka minä edelleenkin rakastan tekniikkaa silloin, kun se toimii moitteetta.

Duunijengi on suurimmaksi osaksi huonolla tuulella tänään, kumma miten se tarttuu. Tai en minä tiedä onko se huonoa tuulta vai vain maanantaiväsymystä ja duuniangstia. Miten vain, hiljaisuuden rikkovat vain satunnaiset yskimiset, puhelut ja koneiden humina. Itse kuuntelen musiikkia kuulokkeet päässä, litkin kahvia ja yritän orientoitua viikkoon. Jotkut biisit tuovat hymyn huulille, voi kunpa voisi antaa jollekin lahjaksi kyvyn kuunnella musiikkia samalla tavalla kuin minä.

Lähtisin jo kotiin, jos voisin. En lähde käyntiin enkä tajua puoliakaan siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Vaikka viikonloppu oli pitkään aikaan paras, saisi se silti olla aina ainakin päivän verran pidempi. Jos olisi varaa, tekisin nelipäiväistä työviikkoa. Jos olisi mahdollisuus, tekisin välillä etätöitä. Voi näitä loppumattomia haaveita.

Tarvitsen energiaa ja hymyjä, onneksi on tämä musiikki, Jan Stenfors korvassa.

TIME AND YOU

Kaunis Naapuri sai kauniin asuntonsa myytyä ja minä olen viettänyt viikonloppua lähinnä keskenäni, yksinolosta ja rauhasta nauttien ja liian suuria ajatuksia kelaillen. Kohta Naapuri ei enää ole naapuri ja minua pelottaa, että kadotamme toisemme välimatkaan. Ei hän kauas mene, mutta silti. Perjantaina käväisin töitten jälkeen kantabaarissa, tapasin Lelun ja Hatun ja muitakin, olin liian väsynyt ja liian ilkeäkin. Suunnitelmat menivät jälleen uusiksi, vai pitäisikö sanoa palautuivat alkuperäisiinsä, kun Tampereelta tuleva ei tullutkaan ja minä sukelsin alati kiehtovaan kirjojen maailmaan, söin hyvin ja naureskelin dvd-boksillisen verran amerikkalaista sitcomia parhaimmillaan. Minä vietin isänpäivää soittamalla isälle ja istuen sen jälkeen matolaatikkoni edessä asentaen ja poistaen ja asentaen ja poistaen. Vihaan "tietokonettani", ikivanhaa purkkia, joka ei jaksa pyörittää mitään ja saa minut hyperventiloimaan raivosta. Rakastan tekniikkaa silloin, kun se toimii moitteetta. Olisi mietittävä muuta, mentävä suihkuun ja nukkumaan, mutta mielessä on liian monta asiaa yhtä aikaa ja maanantai koittaa tuossa tuokiossa. Kelaan kilometrivauhdilla muuttamista, työtä, ihmisiä, juomisia ja syömisiä, luistelemista ja karkaamista. Tiedän kuulostavani sekavalta, mutta sellainen minä olen tänä sunnuntaina, telaketjuilla ruhjottu kompaktiruumis.

PELTIRUMPU

Päässä raikaavat täysillä ne von Hertzenin veljekset, kahvi on hyvää ja sitä on riittävästi, perjantai kolkuttaa vasenta lapaluuta ja ensimmäiset kymmenen työminuuttia olen miettinyt miten ratakiskosta väännetään, kun rautalanka ei enää riitä.

Pienoinen suunnitelmanmuutoshan tähän viikonloppuun on jo ennättänyt tulla, tietenkin, kuinkas muuten. Tamperelainen ystävä piipahtaa stadissa pikku palaverissa, jonka jälkeen tapaan hänet kantakuppilassa kenties kera irlantilaisen. Vaan muutama bisse perjantai-iltana ei estä minua viettämästä loput viikonlopusta onnellisesti kotona.

Näin unessa itseni sellaisena, kuin olin ennen. 39 kiloa, punainen tukka, suuret vihreät silmät. Unessa nykyminä ja tuo anorektikkominä tuijotimme toisiamme kauhuissamme. Vaan kyllä minä tuohon anorektikkominään taas vaihtaisin, milloin vain. Olen niin ahdistunut tästä lihavuudestani, etten oikein osaa sitä käsitellä. Menen jumiin ja ahdistun vielä enemmän, kun alan miettiä mistä se johtuu ja mitä minun pitää tehdä.

Välittömästi vaimeni iloinen mieli, käännän siis ajatukset toisaalle, teen töitä tänäänkin ahkerasti tuonne neljään saakka ja sitten vapaudun. Oikein hyvää viikonloppua!

WALKING WITH MY ANGEL

Hämmentävä torstaiaamu. Heräsin 02.40 säpsähtäen, naapurissa putosi ehkä neula lattialle tai jotain, mutta pystyin onneksi nukahtamaan uudelleen. Uneksin oudoista kaduista, kapeista kujista, joilla kuljin niitä rakastaen. Lähtemisen fiilis on todella voimakas, miten se voikaan näin vahva olla. Elämäni on hyvin, mutta pimeys ja kylmyys tekevät minulle asioita, pääni ja sydämeni sisässä. Kaipaan suuremman meren rannalle, suolaisempia tuulia haistelemaan.

Pääsisköhän sitä edes käymään jossain. Lontoon matkakin kiikkuu kyllä vielä ihan ilmassa, en ole varma, onko minulla varaa lähteä. Se olisi niin upeaa ja niin jotenkin täydellistä, mutta saapa nähdä, kuinka haaveeni käy. Lomapäivätkin on matkan ajankohdalle jo sovittu, keikkalippu hankittu. (Nyt tätä kirjoittaessa nousi oikein kunnon pakokauhu: mitäs jos en tosiaan pääsekään lähtemään koko reissuun?! APUA!!!)

Töitä on taas niin paljon, että näiden muutamien rivien kirjoittaminen on kestänyt kaksi tuntia. Ei tästä tule mitään näin, kirjoittamisesta. Jospa kävis vaikka tupakalla ja paahtais sitten suoraa putkea tuonne neljään saakka. Ja huomenna on jo perjantai, ihanaa, viikonloput ovat parhaita.

HERÄÄ!

Yllättävä kirjakauppaseikkailu pelasti eilisen niin kovin pimeän päivän. Lähdin töistä poikkeuksellisesti junalla, menin kollegan kanssa keskustaan asti ja eksyin tunnelin Kirjatorille... Hiippailin ympäri kauppaa seitsemän kirjaa sylissä, kunnes ripitin itseäni kunnolla ja vähensin määrän kolmeen. Ruokakaupasta päästyäni erehdyin ruuhkaspåraan, hyvänen aika kuinka ahdistavaa se oli. Ihmiset haisevat pahalta.

Herätessäni tähän pimeään aamuun luulin päivän olevan tiistai, mutta onneksi olin väärässä. Kalenterinlukutaidottomuuteni on omaa luokkaansa. Ei päivillä muuten väliä, mutta perjantaita taas odotan kovasti. Sitä ennen on kovasti töitä, jälleen uuden nörttiprojektin opettelu (johon sain vastuukomennuksen eilen) sekä peruskauraa kovalla sykkeellä, hirmutahdilla.

Talven alussa sen aina muistaa, kuinka kyseistä vuodenaikaa vihaa. Kylmyyttä, pimeyttä, kosteutta, liukastelua, sähköisiä hiuksia, kutisevaa ihoa. Muutaman kuukauden päästä unohtaa, että mitään muuta on koskaan ollutkaan. Keväällä herää huomaamaan, että aurinkokin on, ja se lämmittää.

Sitä odotellessa...