PRETTY VACANT

Saikullehan sitä oli edellisen kirjoituksen jälkeen jäätävä, kun keuhkoputkentulehdus valui astetta alemmaksi ja läheni keuhkokuumetta. Olen sairastanut huolella, vain palatakseni hirveän stressin kourissa töihin. Ylipäällikkö on rangaistukseksi siirtänyt minut pois yhdestä projektista, joka olisi oikeasti ollut kiinnostava ja mieluinen. En ole yllättynyt, mutta kuitenkin... Mitään vastausta taas en ole saanut pitkään sähköpostiini, jossa tiedustelin palkan korottamista näin kahden talossaolovuoden kunniaksi. En ole yllättynyt siitäkään, mutta kuitenkin... Kuinka paljon tämä minua syökään, tämä paikka, ja nämä vähintäänkin erikoiset toimintatavat. Palkka ei ole noussut tosiaan kertaakaan kahden vuoden aikana ja peruspalkka on 500 euroa työehtosopimuksen vähimmäispalkkaa alempi. En jaksa taistella, olen luovuttanut tämän mestan suhteen jo ajat sitten.

Kesä on iloinen tosiasia, joka piristää stressimieltäni. En palele, ja kasvoni ovat saaneet taas pisamapilkkeensä, hymy on herkässä ja asfaltti polttaa jalkojen alla. Lasken päiviä juhannukseen, jolloin aloitan viikon loman. Lasken minuutteja tämän työpäivän päättymiseen. Lasken myös sekunteja ruokatuntiin. Kovin terve ei tämä duuniasenne ole, mutta minkäs teet.

Maanantait, kuinka ne minut sulkevatkaan ahdistuksen syvään syliin.

WHY CAN'T I BE YOU

Kipeänä oleminen on noin niin kuin yleisestikin ottaen ihan hanurista, mutta vielä jotenkin eksponentiaalisesti kamalampaa on olla kipeänä kesällä. Mun keuhkoputkentulehdus yltyy vain, hengittämisen vaikeus on saavuttanut ihan kolossaaliset mittasuhteet ja kuumettakin oli 39 astetta lauantaina. Herään vartin välein yskimään ja lihaksia särkee kuvottavalla tavalla. Yllätys, mä olen silti töissä, mä tiedän, että saikku olisi nyt ehkä se ainoa vaihtoehto, mut tavallaan mä pelkään jäädä saikulle, koska siitä saa niin paljon paskaa niskaan Ylipäälliköltä.

Lauantai oli kuumeesta huolimatta oikein mukava, tapasin rakkaita ja nauroin aika paljon. Menin kuitenkin ajoissa kotiin ja luin kirjaa peiton alla, kunnes en väsymykseltäni tajunnut enää sanaakaan. Sunnuntainen hakemustivoli jäi kokematta, koska valitsin ystävien seurassa kahvittelun ja kikattamisen.

Uusi kuusipäiväinen työviikko on tosiasia, en tiedä kuinka jaksan tämän kuumeilun ja säryn keskellä sen hoitaa, mut mentävä on. Lainaisko joku keuhkoja?

TOUCH ME

Kas, perjantai saapui tälläkin ikuisuudenpituisella viikolla. Kollegani Soli ei ole tänään töissä, valitettavasti, joten olen täällä ihan orpona piruna, kun en voi kenenkään kanssa käydä tupakalla jurputtamassa. Vaan ehkä tämän päivän (illan) kestän ihan sen voimalla, että huomenna ei tänne tarvitse tulla eikä itse asiassa tarvitse edes ajatella koko paikkaa kokonaiseen päivään. Sunnuntaihan on tuomittu duuniangstin kourissa kärsimiseen, se on selvää.

Löysin vielä kaksi kiinnostavaa työpaikkaa, joihin pitäisi hakemukset saada väsättyä. Kenties voisin pyhittää lepopäiväni (siis sen kirotun sunnuntain) hakemusrumbaan? Saisi ainakin ajatukset hetkeksi irti nykyisestä.

Mä näin viime yönä unta, että koko meidän osasto siirtyi töihin johonkin hotelliin ulkomaille. Mä jotenkin toimin jonain kouluttajana siinä ja meidän pojat sekoili respassa oikein urakalla. Repeilin aamulla, sillä tämä oli jo toinen kerta, kun näin unta, että vaihdan työpaikkaa koko tämän osaston poppoon seuratessa mukanani. Siinä aikaisemmassa unessa mä aloitin uudessa työssä ja kun mut kuljetettiin uuden työpisteeni ääreen, viittasi kouluttajani jonnekin huoneen takaosaan ja sanoi, että "nuo tuotiin sinulle aamulla" ja huoneen nurkassa näin koko tämän ihmeryhmän työn touhussa. Kertooko nää unet jotain mun stressitasosta kenties!?

Vaan huokaisen nyt hetkeksi, sain hoidettua pari tosi vaikeaa keissiä ja lopputyövuoron voikin sitten vaikka suorittaa zen otsalohkoon liimattuna. Viikonloppuja.

(P.S. Otsikon biisi on Weeping Willowsia, ei Samantha Foxia!)

LET THY WILL BE DONE

Tänä aamuna heräsin hirveän huonolla tuulella ja liian vähän nukkuneena. Pudottelin käsistäni kaiken; hammasharjan, kahvikupin (onneksi tyhjän vielä siinä vaiheessa), kosteusvoiteet räiskähtivät kylppärin seinälle ja astmalääke loppui. Nämä ovat näitä aamuja, jolloin kaikille parasta olisi, että jäisin peiton alle. Mulla on kuumetta jotain tuhat ja elimistö huutaa lääkitystä ja unta. Vaan täällä olen taas, usvapönden maisemissa duuniangsti harteilla ja stressiapina selässä.

Mä en tunne oloani kovin sosiaaliseksi, en jaksais edes pientä small talkia kollegoiden kanssa. Vartin päästä on oltava zen, kun asiakkaat alkavat kirkua korvaan. Ja se duunizen löytyy, se on ihmeellistä, mutta totta, se löytyy joka ikinen päivä nykyään. Helpottaa huomattavasti elämää semmoinen.

Huomenna tämäkin työviikko onneksi loppuu ja saan olla hetken kotona, omassa rauhassa. Mutta miten huomiseen iltaan voi olla ainakin seitsemän vuotta?!

SULJETTU SYDÄN

Illalla kotona sen tajusin ja muistin: sydänoperaatiosta tuli tänään kuluneeksi tasan kaksi vuotta. Tavallaan se on "vain" ja samaan aikaan se on "jo".

Muistan niin helvetin hyvin sen tilanteen, leikkausaika oli sovittu aamukahdeksaksi (tai siis silloin piti ilmoittautua sairaalaan) ja jouduin menemään sinne yksin, avopuolisoni, sen hurmaavan helvetin liimanaaman päätettyä pettää mua just silloin. Se oli kolme päivää poissa kotoa eikä vastannut puhelimeensa, mä olin sielu ruvella kotona odottamassa. Se tiesi tasan ja täsmälleen, kuinka mua pelotti ja hirvitti se leikkaus, se tiesi, kuinka paljon mä sitä ihmistä sillä hetkellä tarvitsin. Ja silti se meni ja teki mitä teki.

Muistan, kuinka mut kärrättiin leikkauksesta huoneeseen ja hoitaja tuli paikalle heilutellen suloista postikorttia, kuinka mä toivoin ja uskoin, että se olisi avopuolisoltani, että hän olisi käynyt paikalla. Vaan ei ollut, rakas Naapuri oli yrittänyt päästä mua tapaamaan, ainoa, joka oli minulle soittanut ja ilmoittanut Erään olevan vieraan naisen seurassa.

Ja mä muistan, kun palasin sairaalasta kotiin. Voi kuinka tarkkaan mä muistan sen. Mä makasin selälläni, en saanut liikkua, Eräs tulee paikalle, heilauttaa tukkaansa ja sanoo moi. Kuinka mä olisin voinut kuristaa sen silloin, kuinka mä olisin halunnut sen kuolevan siihen paikkaan. Ja kuinka se ei ollut mielestään minkäänlaista selitystä minulle velkaa, kuinka se vain kellahti sängylle viereeni.

Onneksi mä olen päässyt siitä eroon, onneksi se ei ole mun elämässäni. Elämälle kiitos me erottiin. Mä kiitän siitä tänään, mä kiitän siitä huomenna, mä kiitän siitä lopun ikääni.

Sydämen rytmihäiriöt jatkuvat kuten ennenkin, mutta toista kertaa mä en siihen operaatioon mene.

RÖTT LJUS

Eilen kollegani Soli tulikin autolla töihin ja pääsin siis kyydissään usvapöndeltä kaupunkiin. Säästin 40 minuuttia työmatkassa! Ihan älyttömän hienoa oli olla kotona jo reippaasti ennen kahdeksaa. Ennätin hieman syödä ja surffailla ja relata ennen suihkua ja peiton alle könyämistä kera kirjan. Nukuin hyvin, kun heitin pari antihistamiinia ja kunnon annoksen kortisonia huiviin. Olo ei tänä aamuna ollut ollenkaan niin huono kuin eilen. Tokihan yskä on kammottava, mutta sen kanssa voi elää.

Jokin älytön odotus on taas vallannut mielen. En malttaisi odottaa taas tilipäivää ja juhannusta ja juhannuksesta alkavaa lomaviikkoa. Välietappeina odotuksessa toimivat tämän viikon perjantai ja vapaa viikonloppu. Seuraavana viikonloppuna olen taas lauantain töissä, mistä seuraa jälleen seuraavaksi perjantaiksi vapaata. Elän vapaa-aikakeskeisesti, kuten olen aina tehnyt, mutta koen sen jollain lailla aika normaaliksi, kun kuitenkin arjen vietän työssä, joka ei anna minulle mitään, ottaa vain. Eilen löysin yhden aika kiinnostavan työpaikan, johon väsään hakemuksen heti, kun minulla on koneen ääressä istuessani myös aivot. (Mitä tapahtuu todella harvoin iltavuoroviikolla, näin sivumennen sanoen.) Mulla alkaa vain työnhaussa tulla vastaan sellaiset faktat, joille en mitään voi: olen auttamattomasti liian vanha ja huonosti koulutettu. Onneksi jotkut työnantajat kuulemani mukaan arvostavat myös kokemusta, sekä työ- että elämän.

Aloitan työvuoroni niiskuttaen ja selän ihottumaa raapien. Keskiviikko, voi elämä, miten tämä viikko kestää niin loputtoman kauan?

HERMORAUNIO

Heräsin aamuyöllä toivottoman tukossa. Nieluun koski, keuhkoputket ovat täynnä limaa. Olen töissä, sillä en uskalla ajatellakaan sairaslomalle jäämistä. Mulla on kuumetta ja päätä ja lihaksia särkee. Kesäkeuhkoputkentulehdus, juuri mitä kaipasinkin. Not.

Elämme tiistaita, olisin valmis melkein mihin vain, jos pääsisin pois täältä, kotiin, peiton alle. Vaan kenties huomenna on jo paremmin, vedän isoja annoksia kortisonia, jos tämä vaikka talttuisi. Joka kerta muuten, kun mulle on kirjoitettu tiettyä antibioottia, olen joutunut viikon päästä hakemaan uuden kuurin. Ehkä mun kannattaisi mainita asiasta työpaikkalääkärille?

Aloitin uuden kirjan aamun työmatkalla ja se koukuttikin heti. Nyt istun täällä odotellen lounastaukoa, jotta pääsen jatkamaan kirjanlukua. Mitä mä tekisinkään ilman kirjoja ja musiikkia, huoh, elämälle kiitos mulla on mahdollisuus kumpaakin harrastaa. Kotona on vielä kaksi lukematonta kirjaa ja sen jälkeen kutsuu taas kirjasto, olen melkein unohtanut, että kirjastoista voi oikeasti lainata lukemista!

Olen väsynyt ja kipeä, mutta aion löytää sen zenin taas. Jostain sen on löydyttävä, revin huumoria sitten vaikka uudesta kylmävesiautomaatista.

CAREER OPPORTUNITIES

Ihana überrento viikonloppu jäi taakse ja nyt sukelletaan iltavuoroviikkoon. Maanantaiangsti on valtaisa, mutta on yritettävä ajatella positiivisesti. Tämä työviikko sisältää vain viisi työpäivää, esimerkiksi, siinäpä sitä positiivisuutta kerrakseen. Yksi kollega on aloittanut tänään kesälomansa, auh, pientä kateuden poikasta havaittavissa. Tosin minäkin saan onneksi juhannukselta aloittaa sen yhden lomaviikkoni, en malttaisi odottaa, että pääsen relaamaan lomalle. Ja viikko on hyvä, viikko on paljon parempi kuin ei yhtään lomaa.

Nukuin viime yön yllättävän hyvin, vaikka useimmiten sunnuntain ja maanantain välinen yö on yhtä helvettiä. Aamukahvi maistui taivaalliselta ja naapuritalon julkisivuremontti ei vituttanut yhtään niin paljon, kuin se olisi voinut. Yritän olla zen ja pysyä positiivisena, vaikka tämä duunikuvio ahdistaakin miljoonalla voltilla.

Maanantaita, taas mennään.

TYST I SALEN

En muista milloin olisin viimeksi nauttinut olostani kotona niin paljon, kuin eilen töistä tultuani. Työpäivä oli melko hauska, nauroimme kollegan kanssa vielä lähes koko kotimatkan bussissa. Kotiin könysin kaupan kautta, ostin kurkkua, kirsikkatomaatteja ja vaniljapullan. Kotona pukeuduin villasukkiin, huppariin ja kotihousuihin, join kahvia ja katselin videoita netistä, kirjoitin vähän ja menin jo ennen puolta yötä sänkyyn uuden kirjan kanssa. Nukuin kuin tukki, pitkästä aikaa, hurjat seitsemän tuntia.

Aamun olen aloittanut hitaasti, kahvilla ja juustovoileivillä, hieman lauleskellen ja naureskellen. Kun pystyisin pitämään tämän tuulen, tämän hitusen hilpeän ja seesteisen tuulen.

SMEKNAMN

Huomenta täältä Shitsvillen aamutokkuraosastolta. Eilisen aamu- ja iltavuoron jälkeen olin kotona puoli yhdeksän maissa. En oikein saanut mentyä nukkumaan ajoissa, kukapa sitä nyt suoraan töistä tullessaan menisikään, joten tänä aamuna kellon soidessa 05.15 olo tuntui melkein krapulaiselta, turvonneelta ja pöhnäiseltä. Vaan tänään muistin tuoda oman kahvimukin töihin, Ylipäällikkö on poissa ja lievä perjantaihysteria valtaa alaa. Rakastan viikonloppuja, rakastan vapaapäiviä. Huomiseksi suunniteltu siivousoperaatio väikkyy edelleen mielessä, sen kruunaakin sitten todennäköisesti ystävien tapaaminen iltasella. Toivoisin saavani pientä kirjoitusinspiraatiota lauantaina, siitä on pitkä aika, kun olen istunut kirjoittamassa muutakin kuin lyhyitä sähköpostiviestejä tai Twitter-päivityksiä. Kirjoittaminen, tuo elämäni suuri rakkaus, on ollut minulta kadoksissa jo aivan liian pitkään. Ehkä se ei koskaan enää palaa, mutta toivoahan kai aina voi?

Lähetin eilen kommentin yhteen blogiin, jonka kirjoittajan kanssa ollaan kerran tavattukin ja vuosia toistemme blogeja seurailtiin ja kommentoitiin. Kirjoittaja deletoi kommenttini ja minulle jäi vähän halju olo; näinkö minut on Blogerdamissa hylätty ja unohdettu?

MÖRKERTAL

Ystäväpiirini itsetuhoisuusprosentti laski huimasti silloin, kun Hattu teki mitä teki viime joulukuussa. Nyt olen kuitenkin taas perimmäisen äärellä, kun yksi ystävistäni veti satamäärin mieliala- ja unilääkkeitä hurjan alkoholimäärän kera. Sairaalasta hän pääsi vuorokaudessa, eikä mitään jälki- tms. hoitoa ollut tietenkään tarjolla.

Koen ristiriitaisia tunteita. Olen huolissani ja samaan aikaan jollain kummalla tavalla todella ärtynyt. Mies on mokannut kaiken, mitä mies mokata voi, ja hakee pakotietä pahalle ololleen loukkaamalla läheisiään ja lapsiaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Älkää ymmärtäkö minua väärin, minä jos joku tiedän sen, ettei siinä paljon läheisten ja rakkaiden toiveilla ole sijaa, kun oma pää on täynnä mustaa ja ainoa pakotie tuntuu olevan kuolema.

Ehkä minussa jokin on kuitenkin muuttunut, ehkä olen vain entistäkin kyynisempi, mutta tuollaiset puolivillaiset itsemurhayritykset, joissa paikaksi valitaan nimenomaan sellainen, mistä löydetään tiettyyn aikaan ja joissa tavaksi valitaan sellainen, että hyvin harvoin jos koskaan siihen oikeasti kuolee, saavat minut suremaan lähinnä henkilön kyvyttömyyttä hoitaa hommiaan kunnolla. Tiedän kuulostavani ihan paskalta ja kamalalta noin sanoessani, mutta sitä mieltä olen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, kaikkien näiden omien yrityksieni jälkeen uskallan väittää, että tiedän aiheesta jotain. Tiedän, miltä tuntuu, kun maailma ahdistaa miljoonalla voltilla eikä pysty näkemään valoa missään suunnassa. Tiedän, miltä tuntuu, kun kaikki toivo on mennyttä ja haluaa vain kuolla. En silti itse koskaan enää tekisi mitään itselleni, sillä nyt tiedän myös sen, millaista se on heille, jotka jäävät jälkeen.

Kaiken rakkauteni annan, kaiken tukeni minkä osaan, kaiken mahdollisen avun annan, mutta tuskaa en voi ottaa toiselta pois, en vaikka kuinka tahtoisin. Voin vain kulkea vierellä, olla läsnä, rakastaa ja kuunnella.

Arki on arkea, teen ylipitkää 9.30-19 -vuoroa, huomenna aamuvuoro ja sit siunattu vapaa. Olen zen, neuvon uusia kollegoita, juttelen asiakkaille mukavia ja samalla olen jossain hyvin hyvin kaukana.

COME ON, BILLY

Tänään on ihana päivä, lähden töistä jo puoli kolmelta ja saan vihdoin sähköt kotiini takaisin. Aion viettää illan tiskaten ja kahvia juoden, nautiskellen sähkövalosta ja jääkaapin hurinasta. Ylipäällikkö toki kostaa tämänpäiväisen aiemman lähtöni, pakottaa minut tulemaan huomenna iltavuoroon kesken aamuvuoroviikon, jotta menisin vielä enemmän sekaisin yhä jatkuvan unettomuuteni kanssa. En tajua miksi sen pitää minua kiusata, meillä on kuitenkin huomiseen iltavuoroon ihan täysi miehitys muutenkin.

Perjantai mulla on tällä viikolla vapaa ja aion pyhittää sen hurjaan siivoamiseen ja kämpän laittoon. Odotan sitäkin jotenkin tosi innolla, mikä lie keväinen höyrypääkohtaus menossa. Siivoan myös vaatekaappini, jotka ovat aivan liian täynnä vaatteita, joita en käytä joko väärän koon tai mallin tai yksinkertaisesti sen takia, että ne ovat jo vanhoja. Roudaan vaatteitani sitten UFFille tai vien itsepalvelukirpparille, sitä en ole vielä päättänyt.

Eilen sain hysteerisen naurukohtauksen töistä kotiin mennessäni. Kotioveni nimikylttiin oli ilmestynyt nimeksi Israil. Kikatin yksinäni kaikuvassa käytävässä ja pelkäsin avata ovea, josko näkisin siellä aivan vieraat tavarat ja ihmisen. Huoltoyhtiö on siis varmasti vahingossa vaihtanut väärään oveen nimen, mutta aikamoisen absurdi tilanne. Vuokranantajan kanssa tekstailin illalla ja hän kehotti ensin tarkistamaan tilanteen tuon oikean Israilin kohdalta, että ottaisiko siitä sitten aviomiehen ja vaihtaisi nimen. (Vuokranantajani on erittäin huumorintajuinen henkilö.)

Katson kelloa kolme kertaa minuutissa ja tahtoisin jo pois.

SHAKIN' ALL OVER

Karmean lyhyt viikonloppu ja aamuinen 03.15 paniikkiherätys ovat verottaneet hyvää tuultani ja tänään olen yllättävän kireä. Lohtua tuo se fakta, että minulla on kotona odottamassa viisi lukematonta kirjaa ja litra hyvää mehua.

Lauantain työvuorosta mainittakoon erikseen se, että sain asiakkaalta kiitokseksi hyvästä palvelusta kauniit kankaiset kesäkengät! Hämmentävän lahjan ilostuttamana matkustin puolitoista tuntia kotikulmille ystäviä tapaamaan, kaunis espanjattaremmekin oli seurueessa, joten voin vakuuttaa kälätyksen määrän olleen valtaisa. Meillä oli hauska ilta. Eilisen vietinkin sitten jotenkin unenomaisissa tunnelmissa juosten pyykkitupaan ja takas sekä kirjaa lukien. Kirjat, mitä mä tekisinkään ilman niitä!

Viikonlopun sateet puhdistivat ilmaa ja hengittäminen on helpompaa. Allergiat rauhoittuivat siis hieman, mikä ilolla todettakoon. Hartiani taas ovat niin jumissa, että suorassa istuminenkin on vaikeaa. Vedän vinoon, välillä vasempaan ja välillä oikeaan. Haaveilen kunnon hieronnasta, olen niin sen tarpeessa, että melkein uikutan.

Vaan lounaaksi on luvassa juures-liha-kaalikeittoa, eka työtunti on lusittu ja ehkä se elämä voittaa. Tässä viikossani on vain neljä työpäivää, josta kiitän viettämällä perjantain tiiviisti siivouksen parissa. Ja jopa odotan sitä innolla, mikä juttu tää nyt on? Maanantaita, hyvät ystävät.

OPEN YOUR EYES

Vietän lauantaiaamua kustannuspaikalla hieman krapulaisena ja väsyneenä. Eilen duunista päästyäni tapasin Kissan ja Kirjan sekä Siilitabletin Alppiharjun sydämessä, nautittiin pari olutta ja tietovisailtiin, killisteltiin auringossa ja naureskeltiin. Jatkettiin vielä kantabaariin, josta mun piti poistua pikimmiten kotikoloon, mut ilta venähti, kun seura oli hyvää, Prätkähiiri pelmahti paikalle ja suunniteltiin asuntoautomatkaa Eurooppaan (Prätkähiiri oli nähnyt unta, että menemme moiselle retkelle). Nukuin taas jotain huikeat kaksi tuntia ja hinauduin hurjan aikaisin usvapöndelle surkeista bussiyhteyksistä johtuen.

Elän kummallisessa vaiheessa Kissan ja Kirjan kanssa. Kissa uhoilee ja vittuilee ja dissaa minua oikein urakalla ja mulla alkaa loppua kärsivällisyys sen kanssa. Kirja taas on läheisempi kuin koskaan, eilenkin Kissan mesotessa veti minut mukaansa tupakalle ja pokeripelin ääreen, jutteli mukavia ja ihmetteli ääneen maailmaa ja vaimoaan. Aina, kun mä sitten otan asian puheeksi Kissan kanssa, sen dissaukset ja vittuilut, se alkaa itkeä, jolloin me päädytään siihen tilanteeseen, että mä lohdutan Kissaa, kun se on loukannut mua tosi syvästi. Tässä on jotain todella kieroutunutta ja perustavanlaatuisesti väärin, mä tiedän, mut tää on hirveän hankala tilanne, kun mä en kuitenkaan halua menettää sitä ihmistä. Olis ehkä parasta vetäytyä vaan joksikin aikaa muiden ystävien seuraan, Naapurin ja Efektin ja muiden ja antaa Kissan kelata tämä kriisinsä läpi. Mä en ole enkä halua olla mikään sen heittopussi, joku, jota se voi katsoa alaspäin.

Tänään tämä lyhyt työpäivä, jonka jälkeen ajattelin käydä ehkä syömässä jossain. Josko nukkuakin saisin, se olis ihanaa ja tulis niin tarpeeseen.

NEITI KEVÄT

Oh, viimeinkin, huomenna on se suuri päivä: Kela, tuo byrokratian viimeinen persereikä, tehokkuudestaan kuuluisa, nopeudestaan kadehdittu instanssi maksaa vihdoin tililleni sairauspäivärahat kolmelta kuukaudelta! Jipii, selviän sittenkin! Olen kuivilla!

(Juhlin keskenäni tulemalla lauantaina töihin.)

NOTHING ELSE MATTERS

Kävin eilen lääkärissä olevinaan uusimassa allergialääkkeitä. "Olevinaan" sen takia, että lekuri totesi mulla olevan TAAS oikein pahan keuhkoputkentulehduksen ja halusi välttämättä kirjoittaa antibiootti- ja kortisonikuurin sekä saikkua. Saikkua en ottanut (Ylipäällikkö saisi halvauksen), mutta lääkekuurit ilomielin. Sain mä niitä allergialääkkeitäkin sitten, kun muistutin, että niiden takia minä varsinaisesti tulin.

Lääkäristä lähtiessäni bongasin kenkäkaupan ikkunasta unelmieni tennarit, tarjoushintaan 19,90. Pitihän ne ostaa, sillä vanhat tennarini ovat jo ratkenneet liitoksistaan. Nyt mulla on ehkä universumin cooleimmat mustat varsitennarit, joissa on nilkassa pääkallokuva ja liekkejä. (Joo, lastenosastolta, tietty, mut todella coolit!) Kalliossa päädyin apteekin kautta terassille juomaan tuopillisen jaffaa. Ystäviä oli liikkeellä runsaasti ja heidän kanssaan aika vierähti kuin siivillä. Kotiin päästyäni olin todella väsynyt ja kampesinkin ilomielin suihkun kautta nukkumaan.

Tänään työmaalla on erittäin vajaa miehitys ja näin ollen kovin kiire. Onneksi en jäänyt sairikselle, kollegoilla olis ihan helvetillinen päivä. Siispä pusken menemään kuin maansiirtokone ja yritän olla ajattelematta niitä faktoja, jotka saavat minut hulluksi raivosta juuri nyt.

Torstai, voi video, mad dog day.

VEM VILL DÖ NÄR ROSA LER

Kas, olemme keskiviikossa ja ajankulun vauhti sen kuin hiipuu. Tulen lauantainakin töihin, joten varsinaisesti en nyt odota edes viikonloppua, kunhan jotain. No niitä sähköjä, esimerkiks. Tai sitä, että opin käyttämään eilen ostamaani puhelinta, joka tuntuu käsissäni aivan väärältä ja oudolta. Tai rahaa Kelalta, no sitä varsinkin. Vaan ei muutosta asiaan tuo nämä päivät, eivät vaikka kaikki paperit ja tiedot ja hätyyttelyt ovat Kelan tavoittaneet jo aikoja sitten. Missä on vastuu? Tarkoitan, että millä oikeudella joku tuollainen byrokratian viimeinen persereikä voi olla noin hidas ja kankea ja jättää kansalaisen kuukausiksi vailla toimeentuloa?

Mä olen tänään hoomoilanen, mä en oikein tajua mistään mitään ja puhun asiakkaillekin ihan sekavia. Menen töitten jälkeen lääkäriin ruinaamaan uusia allergia- ja astmalääkkeitä, kortisonikuurinkin tarvitsen. Sitten voinkin taas illan istua pihalla kirjan kanssa, hakea lähikioskilta kupin kahvia ja askin tupakkaa, näpytellä uutta vierasta kännykkää, odottaa ikuisesti-tulematonta eli unta.

Unohdin ottaa mp3-soittimeni ladattavaksi töihin, vallan vinhaa. Onneks on kynttilöitä.

CRAZY DAYS

Asiat kasautuvat, senhän tiedän, monesti sekä hyvät, mutta etenkin ne huonot. Mikään ei tunnu onnistuvan taas. Kaiken tämän taloudellisen helvetin keskellä vielä vanha kännykkänikin sanoi itsensä irti, ei päästä minua tekstailemaan eikä soittamaan, sammuilee itsestään ja on sanalla sanoen varsinainen pain in the ass. Rahat eivät tietenkään riittäisi uuden puhelimen ostoon, mutta pakkohan se on, kun elämänlanka on niin kovin ohut. Se Kela saisi nyt pikkuhiljaa tehdä jotain sairauspäivärahani suhteen, menetän hermojeni lisäksi kohta tässä hommassa myös järkeni.

Vaan onneksi on mahtunut huikean onnellisia hetkiäkin taas elämään. Cistan ja siippansa synttärit pidettiin lauantaina heidän kotonaan. Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka minä noiden ihmisten seurasta nautin ja kuinka heitä rakastan. Cistan kanssa onnistuimme valvomaan koko yön, sunnuntaita jatkettiin samoilla silmillä naureskellen. Juhlat olivat mitä parhain irtiotto arjesta, seura maailman parasta, ruoka taivaallista ja vaikka olen edelleen väsynyt, olen myös iloinen ja onnellinen, että kaikesta piilevästä ahdistuksesta huolimatta lähdin paikan päälle.

Tiistai etenee kuin täi tervassa ja minä mietin, milloin mahdan seuraavan kerran nukkua.

SUMMERTIME BLUES

Perjantaihenkinen keskiviikkoni on valjennut melko hyvien unien jälkeen. Ehdin jopa bussiin, vaikka matkalla jo epäilin. Toivon tämän päivän kuluvan todella nopeasti, jotta pääsen päiväksi vapaalle. Odotan perjantaita kuin kuuta nousevaa, sillä silloin saan palkkani. Saan maksaa laskuja ja velkoja koko rahalla ja teen sen iloisin mielin, nyt minulla on taas turvatut tulot ja pärjään. Odotan myös lauantaita, jolloin pääsen maailman rakkaimpien umpimielisten seuraan vuorokaudeksi. Maiseman vaihdos tekee hyvää, irtoan arjestani kuin höyhen ja leijailen metrin maanpinnan yläpuolella, laulan Summertimea ja olen sovussa itseni kanssa. Eipä silti, en ole itseni kanssa riidellytkään vähään aikaan, ne riidat taisivat jäädä sen shamaanikurssin yhteydessä. Mikä on toisaalta melko hämmentävää, että ihan perustavanlaatuisia muutoksia omaan itseen jo neljän tunnin kurssin voimin? Vaan eihän mikään ole pysyvää, senhän tiedän, mutta aika hienoa olla sovussa itsensä kanssa ensimmäistä kertaa aivan liian moneen vuoteen.

Työpäiväni on kovin sekasortoinen, mutta kyllä tämä tästä. Huomisen istun ulkona, jos keli sen sallii, lukemassa. Kattoterassimme on kuin ulkomailla kävisi.

CAFFEINE BOMB

Jos eilinen olikin miellyttävä päivä, on tämä tiistai jotain aivan muuta. Eilen kotiin päästyäni havaitsin, että eteiseen ei syty valo. No, ei se mitään, ajattelin ja jatkoin matkaa keittiöön. Ei valoa. Jääkaappi pimeänä, vessaankaan ei syty valo, hella ei toimi, mistään ei tule sähköä. Ja näin se on, minulta on katkaistu sähköt, vaikka pyysin sähkölaskulle maksuaikaa tilanteestani johtuen. En ole vieläkään saanut Kelalta rahaa, viimeksi tililleni on kilahtanut tuloja siis 15.2. Elämälle kiitos mulla on perjantaina tilipäivä, vaan siihen asti pitäisi jotenkin kyetä ja pystyä olemaan, ilman sähköjä. Ja tuskinpa sähkötkään palaavat perjantaina, koska maksujen käsittely kestää ja mitälie. Onneksi töissä saan lämpimän ruoan ja automaattikahvia. En sentään kehtaa termariin sitä valuttaa, että saisin kahvia kotonakin. Jotenkin tämä kaikki on vain nyt niin absurdia, en voi muuta kuin nauraa. (Onneksi menee neuruksi eikä itkuksi tämä.) Eilisillan siis vietin kotoisasti kynttilänvalossa tiskaten, suihkussa käyden ja kirjaa lukien. Olin väsynyt ja jotenkin autuas tietäessäni, että tämä työviikko on vajaa ja duunihommat ovat sujuneet ihan hyvin. Käperryin nautinnolliseen uneen jo reippaasti ennen puolta yötä. Vaan 01.30 se taas alkoi, seinänaapurin jatkot. Permele, me on sen sata kertaa käyty tämä asia hänen kanssaan läpi ja selvänä hän aina lupaa, ettei koskaan enää arkiöisin pidä jatkobileitä, mutta paljon on vettä virrannut jne. Kuuntelin siis naapurikämpästä kantautuvaa mölinää aamuviiteen, jonka jälkeen olikin turhaa enää edes yrittää nukkua. Jumalavita, että mun teki mieli mennä mätkimään naapuria turpaan, mulla sattuu olemaan vieläpä avaimet sen kämppään. Varsinkin kuunnellessani koko ryyppyremmin kuorsausta seinän takaa siinä vaiheessa, kun itse vedin kenkiä jalkaan lähteäkseni töihin...

Vaan yli puolenvälin on jo tämäkin työpäivä, päivä lähempänä sitä autuaallista hetkeä, jolloin tilini saldo on enemmän kuin 0,37 euroa.

Mistähän mä sitä kahvia saisin aamulla...

MOTHER

Muikea viikonloppu takana ja mieli on hyvä. Perjantaina töistä kotiinpääsy oli maailman hankalinta: jouduin odottamaan ratikkaa lähes puoli tuntia kaatosateessa ja hirveässä tuulessa. Olin umpijäässä päästyäni viimein kotiin, lämpenin vasta kuumassa suihkussa. Perjantai-illan huipensi kuppi hyvää kahvia, kurkkuvoileipä sekä aikainen nukkumaanmeno. Lauantaina tapasin rakkaita, vuorossa oli hysteeristä naurua Pienen, Kissan ja Kirjan sekä Prätkähiiren kanssa. Sunnuntaina kahvittelin samojen ihmisten kanssa ja sain ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin (ikinä?) nukuttua hyvin sunnuntain ja maanantain välisen yön. Tänä iltana vuorossa on hyppelyä pyykkitupaan ja takas, sekä kotihommia, joista en innostu yhtään.

Kiva kollegani Soli vaihtoi kanssani lauantaivuorot päittäin, jotta pääsen kuin pääsenkin tulevana lauantaina Cistan ja miehensä tasavuosisynttäreille. Odotan innolla noiden umpimielisten rakkaiden tapaamista, haluan relata ja höpöttää ja halailla ihmisiä.

Eilinen äitienpäivä toki kirvoitti muutamat kaipuun kyyneleet. Kaipaan äitiäni joka päivä, mutta äitienpäivä on jotenkin aika rankka. Joka tuutissa toitotetaan äitiasioita ja minä nieleskelen liikuttuneena ja yritän muistaa tuoksun, naurun ja äänen. Ja onnistunkin siinä, vaikka vuosia on jo kulunut aivan liikaa. Äiti kuoli 15.6.1997 ja yhä se tekee kipeää.

Aamuvuoro töissä tuntuu soljuvan aika mukavaan tahtiin, maanantaista huolimatta.

BEATING GETS FASTER

Eilinen iltavuoro huipentui aivan käsittämättömään ruuhkaan, kun puoli neljältä eräs reitityspalvelu meni nurin ja sen korjaamiseen kului lähes kolme tuntia. Kollegani kanssa toistelimme samoja lauseita kilometrivauhdilla ja olimme illan päätteeksi käheitä kuin ankat. Kotiin päästyäni harrastin seinään tuijottelua ja haukottelua, kävin suihkussa ja painelin aikaisin peiton alle kirjan kanssa. Nukuinkin ihan hyvin, aamuöinen heräilykin alkoi vasta viideltä.

Tätä työpäivää (-iltaa) olen viettänyt välillä kyyneleet silmissä. Olen nimittäin tässä työn lomassa käynyt lukemassa entisen blogini mustaakin mustemmat tekstit. Hyvänen aika, miten on ihmeellistä, että olen vielä hengissä. Olen sen lisäksi jopa jotakuinkin onnellinen, mikä hämmästyksellä ja ilolla todettakoon.

Maailmani on ollut niin kovin julma, elämäni. Vaan tuulta päin, aloittaa ei voi kuin alusta. Mulla on paljon, mulla todella on. Ja kaikesta osaan olla kiitollinen, nyt jopa enemmän, kun muistan sen mustan. Kuilun, jonka pohjalla olin ja jonne melkein jäin.

Perjantaita. Reilun tunnin päästä kotia kohti, villasukat jalkaan ja ehkä hieman kahvia ja voileipiä. Viikonloppu, ah, ihan lähellä jo! Ja ensimmäinen työviikkokin selätetty. Hyvä minä!

ACES HIGH

Olen nukkunut ja nähnyt unia itsestäni sovittamassa asevyötä lanteilleni, tutustumassa uuteen hevoseeni ja valmistautumassa pitkään ratsastusmatkaan maailman ääriin ja ylikin. Olen ollut töissä, tehnyt töitä, inhonnut lähes joka hetkeä. Lounastaukoa en inhoa, sillä meillä on ihan hyvä lounasravintola. Olen käynyt Kelan sivuilla kolme kertaa päivässä tarkistamassa sairauspäivärahatilanteeni, mutta vieläkään ei päätöstä ole tehty. Viimeksi olen saanut rahaa 15.2, joten pienesti ahdistaa ja vituttaa tämä. (Understatement of the year.)

Ulkona paistaa aurinko, käteni ratkeavat kuivuuttaan, vaikka rasvaan ne jotain 18 kertaa päivässä. Iltaisin on kylmä, päivisin lämmin, mulla ei ole vaatteita. Siis, öh, on jotain, mutta tarvitsisin kipeästi uusia.

Viime yönä ennen nukahtamista mietin jostain syystä entisiäni. Yömiestä, Erästä ja jopa sitä, jonka kanssa koskaan ei mitään ollutkaan, vaikka tunne oli suuri. Muutama hetki elämää, ja tässä olen, yksin, aina itsekseni yksin. En halua enää seurustella, en halua parisuhdetta. Olen iloinen siitä, että vielä ihastun, että koen niitä lumoavia tunteita, mutta en halua kenenkään koskevan minuun, en tahdo ihmistä lähelleni. Olen fyysisesti kylmä, melkein jäässä, enkä oikein ymmärrä miksi ja milloin näin kävi. Ja tavallaan kuitenkin tiedän, pääni sisällä, miksi ja milloin ja miten, mutta se on niin perustavanlaatuinen syy, avain minun sisääni, avain kaikkeen tähän negatiivisuuteen minussa, etten voi sitä kirjoittaa enkä edes itsekseni ajatella, kuin ehkä juuri yön pimeinä tunteina, jolloin raakojen totuuksien mustat linnut lentävät matalalla.

Tämä torstai, tämä on rakennettu vaniljantuoksusta, menneisyyden haamuista ja hennosta kaipuun versosta: kunpa olisin joku muu.

KUOLLEEN MIEHEN SAAPPAAT

Selvisin jollain lailla eilisestä työillasta ja ikuisuuden kestäneestä kotimatkasta. Jalkaa särki tolkuttomasti, konttorituolissani eivät toimi mitkään säädöt ja istun jatkuvasti huonossa asennossa. Parasta eilisessä oli se, että tunsin illalla itseni väsyneeksi, hyvällä tavalla uupuneeksi, jopa tyytyväiseksi siitä, että pärjäsin hommassani edelleen noin pitkän tauon jälkeen.

Yö oli kuitenkin taas vaikea, en saanut unta, vaikka väsytti. Aamuöisen heräilyn jälkeen iski allergiahetki ja oli pakko nousta ylös kahville ja kortisonille. Ehkä tämä tästä tasaantuu jollain lailla, kun työssäkäymisen uutuusarvo on vähentynyt ja totun tähän rytmiin. Vaikka toisaalta, milloinkas minä olisin nukkunut mitenkään hyvin, kävin töissä tahi en?

Tiistaissa mennään, koipi on kipuinen, väsyttää, viikonloppua odotellessa. Tätähän tämä on, elämäni, piirun verran valoisampaakin se voisi olla. Vaan räntäsadetta ja polvisärkyä ja silmien takana piileksivää päänsärkypeikkoa, tätä tää on, syyskuuta odotellessa...

DEAD, JAIL OR ROCK'N'ROLL

Ensimmäinen työpäivä älyttömän pitkän tauon jälkeen on aina hankala ja vaikea ja kestää jotakuinkin ikuisuuden. Ainoa piristysmomenttikin eli Facebookin käyttö on poissaollessani kielletty, mahtavaa. Olen itse asiassa jopa melko ihmeissäni siitä, että ylipäätään pääsin mestoille tänään, sen verran sekava oli lähtötivoli kotosalla. Kävelin sporapysäkille ja jouduin palaamaan kaksi kertaa takaisin, kun tajusin unohtaneeni ensin matkakortin ja sitten kulkuluvan. Muutamia duunikavereita oli ilo tavata, mutta lannistavat sähköpostit ja muuttunut istumapaikka saivat minut jo väsymään kertaheitolla. Ja iltavuorollahan tämä siis alkoi, tietenkin, kuinkas muuten.

Lisätuskaa aiheuttaa se, että minulle on merkitty kesäloma syyskuulle. Siis syksyyn, ei kesään. En oikein vielä uskalla aloittaa siitä aiheesta nillitystä, mutta kenties jo loppuviikolla, kun olen taas työyhteisön tuottava jäsen (tänään olen täysin pihalla).

Voi tätä arkea, voi tätä duuniangstia, tuskapaskaroska hartioilla, putoispa se sohva päähäni nyt viimeinkin.