I WANNA BE YOUR MAN

Voi elämä, kuinka paljon merkitseekään nukkuminen. Viime yön nukuin kuin tukki ja sen kyllä huomaa tänä aamuna töissä. Kiire ja osaamattomuus hieman ahdistaa, mutta tänään ei vituta.

Eilen kävin töitten jälkeen kirppiksellä katselemassa ja mukaani tarttui jälleen yksi nahkatakki. Olin kuitenkin sen tarpeessa, sillä kaksi vanhaa rotsiani ovat niin rikkinäisiä, että en pysty niitä enää korjaamaan eikä siinä olisi mitään järkeäkään; joskus vaate vain tulee tiensä päähän. Ostamani uusi nahkatakki taas on ehjä ja se maksoi vain 30 euroa (-10% kantisalennus vielä!). Ostin myös harmaan hupparin ja nyt jännitän pystynkö pitämään sitä koskaan, kun se ei ole musta. Housuja en toiveistani huolimatta löytänyt, en tiedä pitäisikö tässä ihan tyystin luovuttaa ja mennä jonnekin lihavien ihmisten kauppaan. Tai sitten alan käyttää hameita. (Onneksi olen huumorintajuni sentään säilyttänyt.)

Olen jälleen kadottanut sen orastavankin kalenterinlukutaitoni. Elin koko aamun keskiviikkoa, kunnes iloisena yllätyksenä juuri äsken huomasin tän päivän olevan torstain. Ihan mahtavaa. Vielä siis tämä ja huominen päivä ankaraa pakertamista ja sitten pieni viikonlopun mittainen hengähdystauko. Josko vaikka saisin houkuteltua Kauniin Naapurin vihdoin leikkaamaan hiukseni.

Kovin pomppii ajatus, ei sanoja synny, on siirryttävä rehdin työnteon pariin. Kivaa päivää!

THE REFLEX

Unessa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jahtasin rosvoja ja kuulustelin ihmisiä, olin peitetehtävissä ja koko ajan tilanteen tasalla hengenvaarasta huolimatta. Arkiaamu toimistolla tuntuu yön jälkeen mielettömän tylsältä, mutta tätähän tämä juuri on, arkea.

Jääkylmä viima on onneksi laantunut eilisestä, en täysin hengiltä jäätynyt. Olisi silti kaivauduttava vaatekomeroiden uumeniin ja kaivettava esiin lämpimiä vaatteita. Tosin mulle ei mahdu enää mikään päälle, joten kirpparikierrosta odotellessa. Olisipa lihaville ihmisille omat kirpparinsa, en jaksa yhtään selailla niitä 36-38 koon vaatteita ja haikailla, että joskus minä olin tuon kokoinen, eikä siitä edes ole kovin kauaa. Muutama hassu vuosi on minut muuttanut, täysin ja kokonaan, enkä aio kirjoittaa tästä aiheesta nyt enkä ehkä koskaan, sillä ahdistun ja alan hyperventiloida ja itkeä ja pääni räjähtää. Kuinka kauheaa onkaan vihata omaa ruumistaan näin voimakkaasti.

Työtä on tarpeeksi pienelle kylälle, joten pakko alkaa hommiin. Keskiviikko, se on fakta.

DIN SKUGGA

Näinä aamuina, kun herätyskellon ääni aiheuttaa päänsisäiset itkupotkuraivarit; kun palelee niin, että tuntee luidensakin jäätyvän; kun vatsanpohjalla on iso solmu, joka ei anna rauhaa, olisi parasta itselle ja koko maailmalle, jos voisi vain jäädä peiton alle lämpimään, nukkumaan, näkemään suloisia unia kesästä.

En ole koskaan pitänyt palelemisesta ja palelen aina ja kaikkialla vähintään 11 kuukautta vuodesta. Mennyt kesä oli poikkeuksellinen, mutta koko elämäni keskiarvo lienee tuo 11 kuukautta vuodesta. Pitäisi hankkia huiveja, villapaitoja, pitkiä kalsareita. Silmätkin ovat tulehtuneet, niin aina, kun kelit kylmenevät.

Yritän piristää itseäni miettimällä kaikkia niitä hyviä asioita, jotka osaston vaihdos työpaikalla on tuonut elämääni. Niitä on paljon. Ylipäällikkö PMS palasi eilen lomilta ja minä hurrasin mielessäni joka kerta, kun kuulin hänen kailottavan suureen ääneen jotain valtaisan avokonttorimme toisessa päässä. Koko päivänä hän ei edes minua tervehtinyt, katsoi vain lävitseni ohi kulkiessaan. Enää milloinkaan minun ei tarvitse hänen alaisuudessaan työskennellä, se on ihanaa ja mahtavaa ja parasta.

Piristän itseäni myös pitämällä jonkinlaista aamukampaa, Tampereen reissua odotellessa. Torstaista sunnuntaihin maailman parhaita ihmisiä, maailman parhaita keikkoja ja todellista irtiottoa arjesta. Hotellievääksi on suunniteltu valkkaritonkkaa, parhaita brunssipaikkoja mietitty.

On tämä elämä, hitto vie, pitkä ja merkityksetön ja samalla kuitenkin se ainoa, mitä meistä kenelläkään on.

HAPPY (JAG HATAR ATT DET ÄR SÅ)

Kirkas, kuulas ja aivan saatanan kylmä päivä. Viikonloppu lensi siivillä, perjantaina pientä lauluunpuhkeamista ystävän seurassa, muutama tuoppi, ihanan rentoa meininkiä. Lauantai maailman parasta kotipuuhaa; villasukat jalassa Frendejä dvd:ltä, kahvia ja tarkoituksetonta miihailua. Eilen pientä angstinpoikasta, Prätkähiiren kanssa hihittelyä ja muutama kalja.

Nukuin yllättävän hyvin, vaikka tokihan se semmoista pätkänukkumista oli taas. Aamupäivä on ollut työntäyteinen, olen huhkinut hiki hatussa menemään ja se on ollut ihan mukavaa, kun nyt alkaa olla pienoinen haju siitä, mitä olen tekemässä. Minkäänlaista perehdyttämistä tässä talossa ei tunneta, kokeneetkin työntekijät kyselevät välillä ihan ihme juttuja, joiden olen luullut olevan itsestäänselvyyksiä. Että se kolmenumeroinen pieni lukusarja voikin olla se, joka määrää ihan kaiken ohjelmoinnin kannalta... Huoh.

Illalla odotettavissa tiskiä ja pyykkitupaa, toivottavasti myös kunnon yöunet taas. Jollain lailla tämä rytmi on hyvä nyt, ei mitään iltavuoroja välissä sotkemassa. Voisin tottua tähän ja rauhoittua, voisin huitoa työpaikan vaihtoa vaativat ajatukset syrjemmälle. Vaan katsellaan, päivä kerrallaan, eihän kukaan meistä muuta voi.

BRIDGE OVER TROUBLED WATER

Hilpeän krapulaista perjantaiporukkaa on osastomme tulvillaan, ilmastointi puhaltaa täysillä jääkylmää ilmaa jalkoihimme, minua väsyttää ja olen iloinen työviikon päättymisestä. Vielä tämän päivänhän sitä seisoo vaikka päällään, koska pääsee vapaalle.

Eilinen palaveri oli asia-anniltaan aika köyhä, mutta täytetyt croissantit ja ruokaisa salaatti sekä viileänä tarjoiltu keskiolut olivat mainioita. Pitkäksihän se ilta sitten venähti, hah, kuinkas muuten. En kuitenkaan humaltunut, mikä alkaa olla se elämäni tarina. En tule humalaan, vaikka juon kuin sieni välillä. Tänään käyn ehkä töitten jälkeen kokeilemassa paria tuoppia ja sitten suunnistan kotikoloon nukkumaan. Viime yö jäi niin lyhyeksi, että nyt silmiä väsyttää ja aivo on jumissa.

Näinä vatsakivun päivinä tekisi mieli vain käpertyä kasaan peiton alle ja kohdata maailma korkeintaan kirjan muodossa.

SONIC SHAKE

Olen monta viikkoa himoinnut kaikkea, jossa on mustikkaa. Steissillä jaettiin tänään Asidofilus-mustikkajogurttia ilmaiseksi, joten rukouksiini on ilmiselvästi vastattu. Muutenkin aamu alkoi taas kovin positiivisesti: nukuin hyvin ja heräsin vasta kellon soittoon. Lisäksi elämme jo torstaissa eli ensimmäinen työviikko on kääntymässä kohti loppuaan. Olen mielestäni tähän saakka pärjännyt hyvin, vaikka työnkuva edelleenkin on hieman hakusessa. Tärkeämpää on se, että tunnen istuvani tähän porukkaan, viihdyn näiden ihmisten kanssa.

Tuleva viikonloppu on minulle tavallaan erityisen vapaa, sillä Kissa ja Kirja sekä yli puolet ystävistäni lähtevät Tampereelle juhlimaan erään entisen Kallion kulkijan synttäreitä. Itse olen ajatellut pestä pyykkiä ja nauttia kotimiihailusta. Tosin Hattu ja Lelu jäävät stadiin ja pyysivät, että menisin heidän luokseen lauantaina. (Mikä tarkoittaa siis suomeksi, että menisin laittamaan heille ruokaa.) Saa nyt nähdä, jollain laillahan se olisi mitä parasta ajanvietettä, mutta joskus kaipaan yksinolemista enemmän kuin olisi muiden mielestä suotavaa. Kaikki ihmiset kaipaavat omaa aikaa, mutta minä kaipaan sitä jotenkin eksponentiaalisesti enemmän kuin kukaan muu tuntemani ihminen. Ehkä juuri siksi koen ajatuksen parisuhteesta ja erityisesti yhdessä asumisesta niin kammottavana. Ahdistun hengiltä hyvin lyhyessäkin ajassa, jos en saa olla päivässä vähintään muutamaa tuntia yksin.

Töiden jälkeen siis kokousta/koulutusta ja muutama bisse uudessa porukassa. Huomenna sitten virkeänä viikon viimeiseen työpäivään. Toivon torstainne olevan teille hyvä!

TWO STEPS FROM THE MOVE

Päivät hujahtelevat ohi melko rivakkaan tahtiin, opin uusia asioita ja samalla olen välillä niin pihalla, ettei uskoisikaan. Tämän osaston tehtävät ovat niin erilaisia kuin edellisen, en ole läheskään kaikkia toimintoja käyttänyt aiemmin ja pääni on täynnä uutta. Inhoan tätä vaihetta, kun tunnen olevani kömpelö ja täysin turha. Joudun vaivaamaan kiireisiä kollegoita ja se on jollain lailla noloa, vaikka samalla tiedänkin, että olemattomalla perehdytyksellä ei tosiaan voi osata kaikkea.

Koti-illat ovat ihania, rakastan villasukissa miihailua ja kahvikupin kanssa hengailua. Ja nyt iltavuorojen kadottua elämästäni kokonaan, voin viettää koti-iltojani joka ikinen ilta! Opettelen säännölliseen rytmiin, menen sänkyyn klo 23, luen tunnin ja herään viideltä, jos ylipäätään saan nukuttua. Kaksi viimeistä yötä olen nukkunut hyvin, elämälle kiitos. Olen hyvällä tuulella aamuisin, päänsisäiset stereoni luukuttavat loistavia aamusävelmiä ja hymy on herkässä.

Huomenna on varsinaisen työpäivän jälkeen osastomme väellä kokous-/koulutustilaisuus ja esimieheni kävi juuri kysymässä juonko olutta, siideriä vai viiniä. Heh. Reippaat kaksi vuotta ja kolme kuukautta ehdin olla aiemmalla osastolla, eikä kertaakaan, ei kertaakaan ollut yhtäkään kokousta eikä koulutusta eikä illanviettoa eikä palaveria. Tämä yritys on niin outo, tämä on todella kummallinen.

Jatkan työn opettelua, laulan pääni sisällä Hanoi Rocksia ja yritän olla zen. Tänään se on jopa helppoa.

KADUILLA KALLION

Olin eilisen työpäivän päätteeksi niin poikki, että ilta meni kuin sumussa. Sain käytyä kaupassa ja tiskattua kuitenkin, että siinä mielessä ihan onnistunut sumu. Kaikeksi onneksi olin jopa niin poikki, että sain nukuttua huimat viisi tuntia. Olo on nyt parempi, paljon parempi, kun olen saanut hieman unta.

Tänä aamuna spåralla Kalliosta keskustaan matkatessani tajusin taas, kuinka kaunis minun Helsinkini on. Minä rakastan Helsinkiä, varsinkin Kalliota. En voisi kuvitella asuvani Suomessa missään muualla. Tietenkin mietin edelleen ulkomaille muuttoa, mutta kuulkaa, ei tämä ole niin paha.

Olen kustannuspaikalla kukonlaulun aikaan, kuuntelen huoltoheppujen jorinoita ja palelen. Suunnittelen illaksi nuudeleita ja kanaa, mietin lakanapyykkiä ja kirjoja. Minulla on hyvä aamuhetki, toivon, että työpäivä lentää siivillä ja että muistaisin ottaa huomenna kuulokkeet mukaan töihin.

Tiistaita, Shitsvillen seesteisyysosastolta.

HELSINKI - SHANGRI-LA

Kuinka aika lensikään lomalla. Tein hurjasti töitä musiikkiprojektin eteen ja ensimmäiset minun kirjoittamani jutut julkaistiin brittimediassa viikonloppuna. Kuinka upea fiilis oli nähdä oma juttunsa arvostetun musiikkilehden etusivulla! Sanaakaan kirjoittamastani jutusta ei oltu muutettu, se oli kopioitu ja julkaistu sellaisenaan. Olen pienesti ehkä jopa vähän ylpeä siitä. Jotenkin tuntuu, että siihen on aihettakin.

Työhönpaluu ei alkanut kovin kivuttomasti, sillä koko loman ajan jatkuneet nukkumisvaikeudet jatkuivat tietenkin viime yön, sain nukuttua jotakuinkin puolitoista tuntia ja nyt silmät sikkurassa ihmettelen uudella osastollani, että mitä täällä pitää tehdä ja kukas minä olen.

Arki, ystävät, se on taas alkanut. Mutta erilaisena; olen poissa Ylipäällikkö PMS:n valtapiiristä ja minulla on kiva uusi esimies ja "uudet" työkaverit. Toivottavasti tämä lähtee rullaamaan, kohta on ensimmäinen osastokokous, jossa mm. kerrotaan osaston uusi tehtäväjako. Toivon sujuvaa päivää!

PÄRLOR

Shitsvillen insomnia-osasto on ottanut taas vallan. Väsyttää ihan tolkuttomasti, mutta uni ei vain tule. Kelaan duunia, duunia, duunia. Kesälomani ei siis ole alkanut mitenkään kovin ruusuisissa tunnelmissa, mutta vielähän tässä on aikaa.

Perjantaina juhlistin loman alkamista käväisemällä kantabaarissa muutamalla tuopilla. Ihanat ystävät halailivat ja olivat iloisia puolestani. Kissa ja Kirja, Pieni ja Lelu saapuivat paikalle melko juovukkeissa, juhlittuaan Lelun syntymäpäivää. Pieni ja Lelu roikkuivat kaulassani, olivat onnellisissa hömppätunnelmissa ja tahtoivat jakaa kanssani ilonsa sekä iloita minun lomastani. Kissa kärkkyi ympärillä ja yritti tulla jokaisen keskustelun ja jokaisen halauksen väliin. Minä ignoorasin tyylikkäästi, moikkasin toki ja jatkoin juttelua kenen kanssa milloinkin. "Sä oot vieläkin siis vihainen mulle?" sai Kissa sanottua väliin ja minä vastaan: "Olen. Mulla on hyvä syy olla loukkaantunut." Mä lähdin pois, nukkumaan, vielä viimeisiä öitä Kauniin Naapurin kotona. Lauantain vietin juuri kuten halusin: kahvia, villasukat, pyykkiä, ihanaa tarkoituksetonta miihailua ja suloista mitääntekemätöntä oleilua. Sunnuntaina mä tapasin Pienen, meillä oli hauskaa. Juttelimme tulevista bileistä (kolmet, joista minä järjestän kahdet), kirjoista, elokuvista. Hartiani laskeutuivat sentin verran hänen seurassaan, olin rentoutunut ja jollain lailla niin kovin helpottunut. Prätkähiiri pelmahti jostain työkeikalta paikalle ja vietin muutaman tunnin hänen kanssaan höpötellen. Iloisena kaupan kautta kotiin.

Eilen tapasin Kauniin Naapurin hänen palattuaan Kreikan suunnasta. Istuimme pari tuntia kahvilla kattoterassillamme, kerroin koko minua loukanneen episodin alusta loppuun ja se helpotti todella. Olin odottanut Naapurin paluuta, koska tiesin, että häneen voin aina luottaa ja turvata. Me olemme läheisiä niin eri tavalla, kokeneet niin paljon yhdessä ja kolunneet pohjamudissa. Mä olen niin onnekas, kun mulla on oikeitakin ystäviä tämän kaiken epäselvän paskan keskellä.

Viime yönä valvoin taas melkein viiteen, vaikka väsytti niin, että oli itku tulla. Olen tänä iltana päättänyt ottaa pitkästä aikaa unilääkkeen, sillä onhan tämä nyt saatava kohdalleen jollain lailla tämä vuorokausirytmi. Ennen sitä tiedossa on vauhdikasta tiskaamista ja kirjahyllyn järjestämistä, kylläpä tämä loma onkin villiä aikaa. Vaan hetki kerrallaan, toivon stressin väistyvän ja kaiken kääntyvän vielä hyväksi.

Mulla on sellainen tunne, että niin vielä käy.

IRONIC

Lomallelähtöpäivä huipentui sellaiseen kummalliseen tilanteeseen, että minut kutsuttiin Ylipäällikön ja hänen esimiehensä puhutteluun. Minut siirretään toiselle osastolle alkaen heti loman jälkeen. Päivätyö, ei puhelinaspaa, ei lauantaivuoroja. Arvonalennus, mutta paljon parempi työnkuva. Itsenäisempi. Kivampi esimies.

Miksi en tiedä miten suhtautua tähänkään? Miksi en tiedä, miltä minusta tuntuu?

BACKSEAT

Koittihan tämäkin päivä, pitkä odotus on palkittu. Tai no, ei vielä, iltaseitsemään on vielä monta monituista tuntia aikaa.

Kissa tekstailee, kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunut. Suhtaudun edelleen hyvin ristiriitaisin tuntein häneen. Ehdin tuossa eilen jo ajatella tulevaa joulua (näin kesäloman aattona, heh) ja tajusin, että monivuotinen traditio yhteisestä joulusta Kissan ja Kirjan kanssa on sekin nyt menneisyyttä, ja samalla moni muukin yhteinen asia. En nimittäin tiedä, voiko tätä enää korjata. Ystävyytemme meni rikki, säpäleiksi, ja minun on mietittävä onko se korjaamisen arvoistakaan. Kun meillä on hauskaa, meillä on todella hauskaa. Mutta korvaako hysteerinen naurukohtaus poikineen sen häpeän ja surun ja pettymyksen, jonka koin? Minä en todella tiedä.

Vaan nyt kiivasta työntekoa edessä. Huomenna on paremmin.

FALLEN STAR

Toiseksi viimeinen työvuoro on alkamaisillaan ja taas minä kirjoitan töissä. Tämä viikko on tuntunut taas ikuisuuden pituiselta, kuten iltavuoroviikot aina. Eilen pääsin sentään kollegani Solin kyydissä kaupunkiin, joten sain lahjaksi reilusti yli puoli tuntia omaa aikaa. Näissä oloissa se puolikin tuntia on paljon ja tulee tosi tarpeeseen. Päässä takoo koko ajan, että huomisen jälkeen olen vapaa, kolme suloista viikkoa, joiden aikana minun ei tarvitse matkustaa tänne.

Työmatkoilla tapaan lukea kirjaa. Tänään en siihen saanut mahdollisuutta, kun dösään hyppäsi eräs kollega. Kyseinen kollega, ikänsä puolesta voisi olla lapseni hänkin, työskenteli ennen tällä samalla osastolla kanssani, mutta on siirtynyt jotain vuosi sitten yläkerran norsunluutorniin Isoksi Herraksi. Kuuntelin korvat punaisina, miten hän valitteli kiirettään ja pitkiä työpäiviään ja seuraavaksi kertoi ostamastaan uudesta autosta ja asunnosta. Huoh, kyllä tässä talossa joillekin maksetaan ihan kunnon palkkaa, valitettavasti me perusduunarit emme pääse lähellekään. (Yhden uuden kollegapoitsun työsopimukseen kirjattiin, että koeajan jälkeen palkka nousee sata euroa. Ei noussut. Otti asian puheeksi, sai kinuttua 40 euron korotuksen, mutta ei koskaan sitä luvattua satasta. Tää lafka on ihan persiistä.)

Olen edelleen todella hukassa tuon lauantain jälkitunnelmissa. Odotan jotenkin kauhunsekaisella innolla viikonloppua, kuulenko mä Kissasta mitään ja jos, niin mitä. Lelun synttärit ovat huomenna, joten kuvittelisin ihmisten olevan jotenkin liikenteessä. Luulen, että irtiottoni huomataan kyllä, me on kuitenkin oltu Kissan ja Kirjan kanssa jo vuosia niin erottamattomat.

Torstai etenee siirappia viisareissa -tyyppisesti, huominen saattaa jo olla melkomoisen hysteerisviritteinen, kun vihdoin, vihdoin, vihdoin pääsen täältä helvettiin.

LEIA

Aloitan taas uuden sataluvun tässä blogintyngässäni, johon en ole männävuosien tapaan enää panostanut kovin paljon. On ollut vaikeaa kirjoittaa, paljon vaikeampaa kuin silloin ennen. En tiedä onko kyseessä vain tämän arjen murmelimaisuus (Päiväni murmelina), vai onko kyse oikeasti siitä, että aristelen. Edellisessä blogissani vuodatin sydänvertani maailmalle, mulla oli hirvittävä määrä lukijoita, joista iso osa oli haaskalla kyttääviä korppikotkia, potkivat maassa makaavaa, saarnasivat ja häiriköivät anonyymeinä. Tällä blogilla on vain muutama (ehkä kymmenen) lukija eikä vuorovaikutusta juuri ole. Minusta tuntuu usein, kuin huutaisin avaruuteen ja se on erilaista.

Kirjoitan arjesta, koska kirjoitan töissä. Aiemmin kirjoitin kotona. Se on erilaista. Saavun kustannuspaikalle olosuhteiden pakosta yli puoli tuntia ennen työvuoron alkua ja käytän sen hetken surffailuun ja bloggaamiseen. Minun on vaikea täällä työmaalla keskittyä tähän, keskittyä kirjoittamaan tunteistani ja ajatuksistani kovinkaan iskevästi tai osuvasti. Olen ajatellut muuttaa tämän tradition sellaiseksi kuin se oli ennen; eli kirjoitan kotona. Siellä pääsen sentään jollain lailla kosketuksiin ajatusteni ja tunteideni kanssa. Työvuoron aikaiset tunteidenilmaukset ovat pakostakin pintaraapaisuja, jos eivät olisi, istuisin täällä nytkin itkemässä suureen ääneen.

Minusta tuntuu pahalta ja tunnen olevani kovin yksin. Kaunis Naapuri palaa sunnuntaina matkoilta, enkä malta odottaa, että pääsen hänen kanssaan istumaan ja kahvittelemaan nenäkkäin. Saan ehkä purkaa tätä tunnesolmua, näitä pettymyksen ja suuttumuksen mustia pilviä päästäni. Ehkä onnistun purkamaan niitä myös tänne, kuten perimmäinen tarkoitukseni oli blogia taas aloittaessani, jahka alan kirjoittaa kotona.

Kolmassadasensimmäinen postaukseni tässä blogissani päättyy syvältä sydämestä tulevaan huokaukseen: Get busy living. Or get busy dying.

BLACK GIRL WHITE GIRL

Mä niin tiedän miten tää tulee menemään. Mä en saa sitä duunia, mä en tule saamaan mitään duunia enää ikinä. Mä jään jumiin tähän usvapöndepaskaan, Ylipäällikön mykkäkoulun ja mulkoilun uhriksi. Mun ns. ystävät tulee käyttäytymään niin kuin mitään ei ois tapahtunut lauantaina. Ne takuulla kelaa vilpittömästi itse, et mistä mä mahdoin nyt loukkaantua. Ne kelaa, et koko se homma oli vaan joku baari-insidenssi, jonka mä unohdan viikonloppuun mennessä. Enkä mä tiedä mitä tehdä, mitä sanoa. Mä suunnittelen ensi lauantaista sellaista rentoa kotipäivää, runsaasti pyykinpesua (asun taas viikon Kauniin Naapurin kämpässä), dokumentteja, kuvien skannausta ja projektin rakentamista, katkarapurisottoa, kahvia ja villasukkailua. Mä tiedän, et Kissa ja Kirja olettaa mun lähtevän juhlistamaan loman alkua niiden kanssa baariin, mut niin mä en aio toimia. Mä laitoin viestin Kissalle sunnuntaina, että nyt ois hyvä hetki olla tapaamatta. Mun olis saatava tätä päätäni taas kasaan, johonkin kuosiin edes, jotta mä pystyn kohtaamaan ne ihmiset ja niiden välinpitämättömyyden, sen faktan, ettei kukaan seiso rinnallani, vaikka rakkautta vannotaan joka käänteessä. Mun on saatava itseni vakuuttuneeksi siitä, et mun loukkaantumiselle oli aihetta, että mä voin perustellusti olla pahalla mielellä. Ja sit kun mulla on siihen oikeus, mä voin päättää olla jäämättä tuleen makaamaan ja asiaa märehtimään. Helvetti, miks musta tuntuu, et mulla ei ole oikeutta? Oikeutta olla loukkaantunut ja pettynyt ja surullinen ja vihainen? Miksi mä epäilen tässäkin vitun tilanteessa, että minun pääni on se, jossa on vikaa? Että mulla ei pitäisi olla aihetta suuttua?

Tiistaissa mennään, kolme aamua lomaan. Pysähdy maailma, mä tahdon ulos tällä pysäkillä.

INGEN VINNER

Perjantain työhaastattelu meni oikein hyvin, kiitos kysymästä. Paikka on kiinnostava, sinne pääsee vartissa dösällä ja itse toimenkuva on niin monipuolinen ja haastava, että voisin kuvitella nauttivani jokaisesta hetkestä. Koko juttu saattaa kuitenkin kaatua siihen, että olen tappoallerginen koirille. Kyllä, toimistolla on koko ajan koira paikalla. Saattaisin pystyä elämään sen asian kanssa, kuitenkin, sillä koira ei ole touhottavaa tyyppiä vaan makailee koko päivän aulan sohvalla. Saan tietää jatkoonpääsystä jo tällä viikolla. Paikkaa haki 230 henkilöä, joista 16 valittiin haastatteluun. Rohkaisevaa sinänsä, että noin isosta joukosta pääsee noinkin pitkälle.

Lauantaina tapasin ystäviä. Olin väsynyt ja hieman nuutunut, sairastaminen on vaatinut veronsa. Istuimme kantabaarissa Kissan, Kirjan ja Siilitabletin kanssa, juttelimme ja naureskelimme väsyneinä. Pöytäämme tupsahti minulle entuudestaan tuntematon pariskunta, jonka naispuolinen hahmo oli mielestäni melko... eh, huvittava. Kilo meikkiä, hoikka varsi, jota hän ojenteli huomiotaherättävästi, ainutlaatuisen itsekeskeinen minä-minä-minä -kommunikointi ympäristön kanssa. En oikein jaksanut kiinnittää häneen huomiota, juttelin Kissan kanssa ja välillä vain mietiskelin omiani. Naishenkilö yritti kiinnittää huomioni, tuijotteli minua ja tuhahteli. Tiesin, että tästä ei hyvää seuraa ja piipahtelin tupakoimassa ja muita kavereita moikkaamassa.

"Siis sä olet NIIN läski." Näin avasi sanaisen arkkunsa tämä Neiti Hieno. "Miksi sä et puhu mulle? Sä olet kateellinen. Sä olet niin ruma. Ja lihava, voi miten sä voit elää itsesi kanssa, kun olet noin lihava? Sun pitäis saada edes kunnon pano. Vaikka kuka sua nyt panisi, kun olet noin läski?"

Tämä jatkui noin viisitoista ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia. En sanonut sanaakaan, en kyennyt. Vatsaani valui tonnin painoinen kuuma pallo, käteni alkoivat täristä, tiesin, että ääneni ei kestäisi. Sain paniikkikohtauksen, mutta pystyin peittämään sen. Olin järkyttynyt, sydänjuuriani myöten, olin valmis purskahtamaan itkuun ja hyppäämään ikkunasta.

Kukaan ystävistäni ei sanonut sanaakaan. Kukaan ystävistäni ei sanonut sanaakaan. Kukaan ystävistäni ei sanonut sanaakaan.

En pääse tästä yli enkä ympäri. Tiedän olevani kaikkea sitä, mitä Neiti Hieno sanoi minun olevan. Tiedän kuitenkin, ettei ketään, ketään kohtaan pitäisi käyttäytyä noin.

En tiedä miten tästä eteenpäin.

GRAVITATION

Keuhkoputkentulehdus muuttui keuhkokuumeeksi kuin varkain ja olen viettänyt aikaani lähinnä huohottamalla sängynpohjalla. Toinen antibioottikuuri on lopuillaan ja maanantaina palaan arkeen. Onneksi vain viikoksi, sitten pääsen lomalle. Lomamatkasuunnitelmat taitavat kariutua kuitenkin siihen ikiaikaiseen, katastrofaalisen huonoon rahatilanteeseen.

Kansainvälinen musiikkiprojekti etenee hissukseen juuri nyt, mulla ei ole ollut oikein energiaa väsätä mitään. Viime sunnuntaina sain kuitenkin hirvittävän kipinän taas, kun kävin Ankkarockissa katsomassa Michael Monroen keikan ja näin pitkästä aikaa Nasty Suiciden soittohommissa. Rakastan sitä miestä ja rakastin jokaista hetkeä tuossa keikassa. Muistin taas, kuinka musiikki minua voi joskus viedä, kuinka se minua kantaa. Kuinka iso asia se on, rock on riemua ja rakkautta, elämänhalua.

Huomenna menen ensimmäiseen työhaastatteluun monen vuoden tauon jälkeen. Minua jännittää, minulla on perhosia vatsassa ja pelkään kauheasti, että mokaan kaiken. Mistä saisin hieman itseluottamusta? Tahtoisin niin kovasti saada töitä.

MAZEL TOV COCKTAIL

Keuhkohelvetti on vihdoin ja viimein kääntymässä parempaan suuntaan. Olen kuumeillut huolella, yskinyt jälleen kerran niin, että olen murtanut yhden kylkiluun, valvonut yöt läpeensä ja ajatellut kuolemaa. Kummallista kyllä, en ole kovinkaan montaa kertaa elämässäni ajatellut, etten halua kuolla vielä. Nyt on kuitenkin semmoinenkin hetki koettu. Elämässäni tapahtuu nyt asioita, jotka haluan elää, täysillä, en haluaisi katkaista tätä tarinaa kesken. Keskenhän kaikki aina jää, sehän on selvää, mutta ei nyt, sitä minä vain pyydän.

Kansainvälinen musiikkiprojekti etenee harppoen, olen nyt vastuussa koko homman visuaalisesta ilmeestä sekä tiedotuksesta perinteiselle medialle. Olen niin innoissani, että minua jännittää ja pelottaa. Minut on kutsuttu Lontooseen joulukuussa isoihin juhliin, jotka jännittävät kovasti myös. Mitä jos epäonnistun? Mitä jos mokaan koko jutun? On minulla backup, meillä kaikilla on, mutta silti? Jos tämä projekti todella onnistuu sellaisena, kuin sen toivon onnistuvan, voin lisätä sellaisen meriitin ansioluettelooni, ettei kovin monella ole. Mutta mikä vielä tärkeämpää, jos tämä onnistuu, voin itse olla itseeni tyytyväinen, edes kerran elämässäni, tämän yhden ainoan kerran. Tämä on jännittävää ja niin antoisaa aikaa, en voi sanoin kuvailla.

Huomenna menen vielä kertaalleen lääkäriin. Lauantaina sitten töihin, Ylipäällikkö PMS on totaalisen suuttunut ja loukkaantunut tästä pitkästä saikustani. Vaan minkäs teet, kun kuumetta on miljoona, henki ei kulje ja lääkäri pelkää sydänlihastulehdusta.

Kohta mummoilemaan kauppaan. Maitoa, leipää ja kolikoiden laskemista. Vaan mieli on korkealla, mieli on innoissaan, mieli on niin vapaa.

I FORGOT TO REMEMBER TO FORGET

Vuoden kuudes tai seitsemäs keuhkoputkentulehdus iski takavasemmalta kesken eilisen työpäivän ja nyt kuumeilen huolella. Kävin aamulla lääkärissä ja meinasin jäädä auton alle, kun huimauksen vuoksi en pystynyt hallitsemaan liikkeitäni. Onneksi lääkärisetä antoi tropit ja kaksi päivää saikkua.

Matkalla lekurista himaan, täysin tukkoisena ja houruisena puhelin soi: työhaastattelu! Jei! Kuulostin varmaan aika aivokuolleelta vastatessani, mutta äänikin kirkastui, kun kuulin mistä on kyse. Nyt pitäisi vain saada joku vaihtamaan kanssani vuoroa ensi torstaina, jotta pääsen kyseiseen haastikseen. Pelkään, ettei kukaan vaihda; pelkään, että en löydä paikalle; pelkään, että näytän ja kuulostan idiootilta; pelkään, etten saa paikkaa vaan vain kylmää kättä ja ivalliset naurut. Pelkään hulluna kaikenlaista, mutta minun on saatava itseni jotenkin kasaan sitä tilannetta varten.

Tulin kaupan kautta kotiin ja kirjoitin muutaman idean aiemmin mainitsemastani kansainvälisestä musiikkiproggiksesta. Sain vastauksen idoliltani: "This sounds brilliant." Wuhuu, ehkä mä sittenkin tiedän mitä olen tekemässä, ehkä mä sittenkin osaan pienesti jotain!

Näin jatkuu siis Shitsvillen tunnearsenaalivuoristorata. Kuumetta miljoona, päässä räkää tonni, taidan mennä selälleni.

DRINKING ABOUT LIFE

Viimeisen vuorokauden sisään on mielialahissi ollut vauhdissa melkein kuin entiseen malliin. Työhommat ahdistaa ihan kympillä, kuten moni muukin asia. Eilen sain kuitenkin ihan järisyttävän adrenaliini- ja ekstaasipiikin, kun idolini Ginger lähetti mulle viestiä ja pyysi mukaan erääseen projektiin. Pääni sisällä tärisin, näin jo sieluni silmin itseni veivaamassa hommia tuon proggiksen eteen, visioin käyttöliittymiä ja kansitaidetta, haastatteluja ja tiedotteita. Myöhemmin illalla euforia hävisi ja tilalle tulivat tuttuakin tutummat epäusko ja avuttomuus, pettymys ja pelko. En ole vielä edes aloittanut projektia ja jo nyt pelkään epäonnistuvani! Olen säälittävä tapaus, varsinainen latvalaho.

Aamusella työmaan varashälytin pärähti soimaan. Se huusi 20 minuuttia täysillä, kellään talossa olevalla ei ollut oikeuksia kuitata sitä pois päältä! Tosi fiksua toimintaa taas. Yläkerran Norsunluutornin väki lomailee edelleen, paikalla on vain meitä matosia, jotka sitten kärsimme meluhaitat ja muut. Ahdistaa.

Vaan elämme jo keskiviikkoa, kissavastuu siirtyy takaisin Kissalle ja Kirjalle, olemme askeleen lähempänä viikonloppua. (Ja päässä takoo koko ajan: jos minä tämän päivän kestän, jos minä vielä tämänkin päivän...)

WHILE I'M STILL STRONG

Kissavastuu päättyy tänä iltana ja se on hyvä. Vaikka niitä karvanaamoja kovasti rakastankin, ei ole mieltä ylentävää juosta työpäivän päätteeksi saunamaisen kuumassa kämpässä kolmen riiviön aikaansaannoksia siivoamassa. Ja allergia, niin, kyllähän se on siihen totuuteen alistuttava, että olen niille karvakorville myös allerginen. Silmät hehkuvat tomaatteina päässä ja kädet repeilevät nauraviksi nakeiksi.

Päässä soi jotakuinkin viisi biisiä yhtä aikaa ja minun on vaikea keskittyä. Jotenkin tunnen tämän stressin nyt tosi voimakkaasti vatsallani, kuten usein ennenkin. Voin huonosti ja pinna on kireällä, en pysty käsittämään kuinka tämä kesä alkaa kääntyä syksyksi nyt jo, ennen kuin olen päässyt siitä edes kunnolla nauttimaan. Minun aamuni on harmaa, vaikka lämpöä tuntuukin vielä piisaavan. Olisi vasta toukokuu...

Lomailevia kollegoita saapuu ensi maanantaina takaisin laitumelta kaksin kappalein. Silloin lomalle jää yksi. Minä en saa olla samaan aikaan lomalla kenenkään kanssa, vaikka koko muun osaston lomat on menneet kaksi yhtä aikaa -periaatteella. Minä en jaksa odottaa. Ja harmittaa suunnattomasti, ettei yhdestäkään hakemastani työpaikasta ole kuulunut mitään. Mikseivät ne edes lähetä niitä kielteisiä vastauksia enää nykyään? Jää sellainen outo, kalvava olo, ettei kukaan ole edes lukenut hakemuksiani, ne on viety suoraan silppuriin.

Taas mentiin, puhelin huutaa ja kollegat kailottavat. Voi tätä arkea, miten tämän kanssa pitää elää?

TOTUUS LÖYTYY KAURAPUUROSTA

Jälleen laskeudutaan korkealta viikonlopun huipulta tänne ojanpohjalle, jota myös duuniarjeksi kutsutaan. Ylipäällikkö PMS marssi juuri sisään, jutskasi kymmenen minuuttia poikain kanssa, minua ei edes moikannut. Eli hyvin alkaa taas, herranen aika.

Viikonloppuna tapasin ystäviä, Lelun, Efektin ja Naapurin ja Olkinaisenkin, pitkästä aikaa myös Atlantti ilmaantui kantabaariin, halasimme ja juttelimme ja oli siinä nyt jotain sellaista flirttiäkin taas ilmassa, mutta minä en lankea, en, vaikka silmiinsä hukkua voisinkin. Eilen kahviteltiin kattoterassilla Naapurin kanssa lahjakkaasti tuntikausia, kävimme yhdessä ruokkimassa riiviökissat ja vielä jäätelökioskin kautta kotipihalle ja kotiin. Nukuin huonosti, mitäs muutakaan, ja kaksikymmentä minuuttia työpaikalla olleena olen täysin valmis lähtemään kotiin.

Illalla kissoja, pyykkitupaa, tiskivuori, juustovoileipiä ja toivottavasti unta, suloista piittaamatonta keskeytymätöntä unta.

Lomaan vielä neljä viikkoa. Voi luoja, miten minä jaksan?

SPACEMAN

Kappas hittoa, se on perjantai tällä ikuisuuden pituisella iltavuoroviikolla. Kollegapoitsun kans huokailtiin dösässä, että mieli tekis vain kääntyä ympäri ja palata kotiin. Olen väsynyt ja kyllästynyt, mutta illalla on riiviökissoja ja kenties hieman uuden ipodin latailua tai jotain.

Nukuin yllättävän hyvin, vaikka näinkin töistä unta. Stressitaso on niin korkea, että duuni tunkee uniin. Toissa yönä näin muuten piiiiitkästä aikaa eroottista unta. Kaksi vuotta selibaattia takana, enkä juurikaan ajattele seksiä. Olen aina tullut vallan hyvin toimeen ilmankin. Uniin se joskus tunkee, mutta se lienee aika normaalia? Hereillä ollessani olen lähes frigidi, melkein täysin vailla seksuaalisia tunteita tai haluja. Tiedän mistä se johtuu, että siinä mielessä aihetta ei tarvitse pahemmin analysoida.

Voi, kunpa seuraavat kahdeksan tuntia olisivat nopeasti ohi. Tahdon vapaalle, tahdon ulos tästä lafkasta, tahdon pysäyttää ajan ja maailman viikonloppuun. I want actual magical powers!

SATURDAY NIGHT'S ALL RIGHT

Tämä viikko on ollut taatusti yksi elämäni pisimpiä. Ja mitä lyödään vetoa, että kun laitan perjantai-iltana hetkeksi silmät kiinni, niin ne avattuani huomaan päivän olevan maanantai?

Eilisen iltavuoron ratoksi kirjoitin neljä uutta työhakemusta. Olen epätoivoinen, haen jo melkein jotain toimistojen kahvinkeittäjän paikkoja, ihan mitä tahansa, että pääsen pois täältä. Pikkunatsi jää lomalle tänään klo 14 ja siitä se helvetti repeää sitten. Minä olen vastuussa kaikesta tämän ja huomisen päivän, ja maanantaina rakas rämä elämä menee aivan vituiksi Ylipäällikkö PMS:n saapuessa maisemiin.

Elän jälleen pienten välitavoitteiden aikoja. Ruokatunti, kahvinkeitto, koti-ilta, huominen työpäivä vaikka päällään seisten, sitten riiviökissoja ja ilta-asioita. Lauantaina Kauniin Naapurin kanssa toivottavasti mukava päivä, ja miksei olisi, ainahan meillä on mukavaa. Siihen aika saisi pysähtyä, minun ja Naapurin ajanviettoon, nauruun ja vapaaseen hetkeen. Vaan niinhän ei koskaan käy, aika lentää siivillä ja minä olen aivan saatanan ahdistunut tulevasta viikosta, tulevista viikoista, joka ikisestä helvetin hetkestä, jonka joudun tässä duunissa viettämään.

Ahdistaa.

BLUE SUEDE SHOES

Tänä aamuna kaninkoloni (jota myös kotikoloksi kai kutsutaan) oli kuin turkkilainen sauna. Valuin hikeä istuessani lyhyenlyhyt pienenpieni mekko päällä, kahvia juoden. Nautin tästä suunnattomasti, mutta ajatus hiusten leikkaamisesta lyhyiksi on salavihkaa ilmaantunut mieleeni. Tämä pehkoni, ympärivuotinen karvahattuni on nimittäin kuu-ma. Atooppinen iho ei kestä hikeä, joten ohimot ja niska ovat auki koko ajan, samoin kuin tietenkin päänahka. Vaan talvella tulee sitten taas kylmä, jos on lyhyet hiukset. Isot on ongelmat.

Suosikkikollegapoitsun kanssa on mennyt tämä iltavuoroviikko aika siedettävästi. Hirveän pitkiltähän päivät tuntuvat, kun matkoineen duunivuoro kestää 11 tuntia, mutta onneksi on edes hyvää seuraa. Tänä aamuna bussissa himoitsimme ja kaihosimme Rio Cola -mehujäätä, joka suruksemme on poistunut myynnistä jo joitakin vuosia sitten. Puhuimme siitä niin pitkään ja hartaasti, että istumme täällä nyt kuola valuen suupielistä.

Pikkuisen jo ahdistaa se tosiasia, että Ylipäällikkö PMS saapuu takaisin työmaalle ensi viikon alusta. Pikkunatsi, joka on toiminut aina puskurina meidän välillämme, jää vuorostaan silloin lomalle. Neljä viikkoa silkkaa kidutusta töissä, ounastelen joutuvani jälleen kerran silmätikuksi ja vastuunottajaksi, kouluttajaksi ja orjaksi. Onneksi Solikin kuitenkin palaa pian ruotuun, jaamme tuota kouluttajan roolia tottuneesti ja osaavasti.

Vaan on se nyt kumma, kun mistään hakemastani työpaikasta ei kuulu yhtään mitään. Edes sitä kieltävää vastausta ei tule, se on loukkaavaa ja tylyä. Jatkan yhä etsimistä, toivomista, uskoa en sentään tohdi.