Sisälläni alati kasvava katkeruuden ja kaunan alien yrittää tunkea ulos jokaisesta huokosestani ja minä voin fyysisesti huonosti. Minua särkee ja väsyttää, tahtoisin vain piiloutua peiton alle jonnekin pimeään komeroon.
Miten tämä on niin vaikeaa?
Ja minä huudan itselleni pääni sisällä. Että miksi mä vitun typerä lehmä uskoin, kun mulle sanottiin, että minun jälkeeni ei voisi tulla enää ketään. Että minua rakastettiin niin kuin ei ketään ennen minua. Että koskaan hän ei minua loukkaisi. Että elämällä ei olisi mitään tarkoitusta tai suuntaa ilman minua ja että olisimme yhdessä aina.
Miten kiero ja katala onkaan minun maailmani. Ei koskaan enää, ei milloinkaan, ei ei ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti