On kai aika naurettavaa kokea tämä niin tuskalliseksi. Ei sen pitäisi merkitä mitään, mutta se merkitsee kaikkea. En osaa vastata kysymykseen miksi.
Lähes päivälleen vuosi sitten kirjoitin blogiini näin:
Miten sen ilmaisisin, maailmanlopun uhka on väistynyt ja tilalla on suru ja tietoisuus siitä, että näin ei voi jatkua. Viinapiru, kuningas alkoholi siis, tuli suhteeseemme taas kylään ja paljasti Eräästä sellaisen puolen, joka olisi saanut jäädä pimentoon ihan hamaksi loppuiäksi. En tunnetuista syistä nyt viitsi mitään yksityiskohtia kirjoittaa, mutta sen verran sanon, että rankkaa oli. Ja on edelleen, mutta olen itse jaloillani nyt tuon itkemisen ja itsetutkiskeluni jäljiltä.
Minähän katsokaas tykkään juoda. Minä tykkään olla kännissä ja kännissä vaan on kivempaa. Mutta (ja tämä on se suurin ero Erään ja minun välillä) minä tiedän, milloin pitää lopettaa. Jos tulen kovaan humalaan esimerkiksi baarissa, lähden kotiin. Saman tien, kun raja tulee vastaan, se pitää. Eräällä ei tätä rajaa ole ollenkaan olemassa, hän jatkaa vain. Vetää ns. överit, jolloin tapahtuu sitten kaikenlaista.
Niin nytkin.
Mutta minä olen tässä, helvetin vahva ihminen. Minä en alistu, minä tappelen vastaan. Minä en suostu elämään näin. (Ja tässä yhteydessä sanalla näin tarkoitan tietenkin juuri niitä yksityiskohtia, joita en tänne pysty enkä uskalla kirjoittaa.)
Kunpa elämä olisi edes hetken vähän helpompaa. Tänään se ei sitä ole. Tänään joudun itkemään, tänään joudun katsomaan itseäni silmiin ja toteamaan, että minulla ei ole toivoa, jos on koskaan ollutkaan. Elämänkokoinen ikävä, jonnekin, jotain, jotakuta.
Antakaa minulle anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti