Vietän torstai-iltaa kyyneleet silmistä valuen. Mä luin sen kaiken, koko mun ja Erään yhteisen ajan, mä luin sen kaiken ja itkin. Kuinka hän minua satutti, kidutti, lupasi sata kertaa ja aina petti lupauksensa. Kuningas Alkoholi meidät erotti, hänestä tuli vieras ja ilkeä, mies, jota vihasin. Hän oli kaksi miestä; se, joka oli kiltti ja hellä ja rakastava ja se, joka tuli aamuyöllä kännissä kotiin, herätti minut riitelemään kanssaan asioista, joissa selvin päin ei ollut mitään riideltävää. Minä rakastin häntä todella. Minä ajattelin ja tunsin, että tässä se on, kunnes kuolema meidät erottaa. Mä tosiaan uskoin, että me olisimme yhdessä aina. In sickness and in health...
Toisin kävi ja tässä ollaan. Hän vannoo ne valat toisen kanssa huomenna.
En tajua miten tästä selviää. Kuinka elää eteenpäin, kun ei odota eikä toivo mitään muuta kuin pitkiä yöunia ilman painajaisia? Kuinka nauttia hetkistä, kun takaraivossaan tietää, että jokaista ilon sekuntia seuraa aina saatanallinen tuska potenssiin seitsemän?
En koe olevani epätoivoinen. Minulla ei vain ole toivoa, ei murusenkaan verran toivoa. Olen ihan saatanan syvällä mustassa kuilussa, pimeässä, en näe mitään keinoa enkä reittiä pois, kohti valoa.
Miksi helvetissä mun piti uskoa siihen? Mä hajoan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti