Duunipaikan kaaos helpotti hieman, vaikka kiire olikin. Kotimatka tuntuu raadollisen pitkältä, iltatunteja kotiolossa jää aivan liian vähän. Mä en tiedä onko se vain minun omituinen tapani/tarpeeni, mutta mä tosiaan tarvitsen aikaa itselleni. Olen aina tarvinnut. Ja varsinkin tässä elämäntilanteessa, toipumisvaiheessa, mä tunnun tarvitsevan sitä vielä enemmän kuin tavallisesti. Pelkään ajatellakin, minkälaisia iltavuoroviikot ovat, ehdinhän töistä kotiin hädin tuskin yhdeksäksi, vaikka pääsen jo seitsemältä.
Huomenna olemme jo keskiviikossa ja huhtikuussa. Visualisointiharjoitukset jatkuvat ja alan jopa pikku hiljaa uskoa niihin.
Näihin kuviin ja tunnelmiin tänään, ei kykene enempään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti