Se, että näkee heidät tuolla jossain yhdessä, se on kai pahinta. Luen häntä edelleen kuin avointa kirjaa, kuinka hän oli skarppi ja erillään vaimostaan, varmasti yhtä tietoinen minusta kuin minä hänestä, kuinka hän varmisti, etten minä katso häneen samaan aikaan kuin hän minuun... Ja kuinka koin pakottavaa tarvetta jäädä paikoilleni, ettei näyttäisi siltä, että pakenen. Parhaana puolenahan voi kai pitää sitä, että meillä oli ystävän kanssa juuri menossa rehellinen naurukohtaus Opposessiobileitä pohtiessa.
Minä voin nauraa, voin olla kuin en olisikaan, voin olla hip ja cool, vaikka koko sisimpäni kirkuu tuskaansa ja ikäväänsä. Mitä se tekee minusta? Teeskentelevän hirviön? Kylmäkiskoisen syöjättären? En välitä, minun on tehtävä niin, ettei kukaan näkisi tai tuntisi kuinka helvetin heikoilla minä sittenkin olen, kuin vitun arpinen ja ruvella.
Aamulla duuniin, sitten ystäviä. Kunpa voisin vain jotenkin selvitä tästä kaikesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti