Ihana kotilauantai kääntyy yöksi. Eilisen työrupeaman päätteeksi piipahdin rakkaan ystävän kanssa muutamassa kotikorttelin baarissa. Oli ihanaa rentoutua ja jutella. Ystävä ei ollut kantabaarituulella, joten hänen kotiuduttuaan poikkesin vielä sinne yksin. Ehkä ei olisi pitänyt. Erään vaimo oli siellä, minun huppari päällä, Erään ex-vaimon istuessa seurassaan kera blondin valehtelijan, jota kohtaan minulla ei ole kovin lämpimiä tunteita. Siinä seurueen päät kääntyivät liikkeitäni vahtimaan tiuhaan tahtiin, kun blondivalehtelijan suu kävi taukoamatta.
Käyttäydyin korrektisti, tervehdin ex-vaimon, tarjosin tulta sitä pyytävälle nykyvaimolle. En maininnut tavullakaan kenellekään, kuinka kiusallisen viheliäistä on nähdä omat vaatteensa niin Erään hääkuvissa kuin vaimon yllä.
Muutama kiva mies olisi tahtonut jakaa seurani myös yön ajan, mutta minä kieltäydyin kunniasta ja hiivin himaan. Tänään en ole saanut aikaan mitään, mutta olen selvin päin kotona ensimmäistä kertaa (siis lauantaina) pitkään aikaan. On ollut mukava päivä, olen syönyt pizzaa, lukenut ja katsonut lukemattomia dokumentteja YouTubesta.
Kevät on tosiaan liki. Muuten en siihen uskoisi, mutta Erään bändikaverit alkavat taas käyttäytyä kevään tavoin; viettävät iltojaan ja öitään muualla kuin kotonaan ja kaipailevat avopuolisot ja tyttöystävät tekstailevat minulle. Eikö me naiset ikinä opita? Kaikki me kärsitään, kaikki me kestetään, mutta kuinka kauan näin voi jatkua? Kuinka monta kevättä mennään näillä samoilla viesteillä?
Olen mukavalla tavalla väsynyt ja menenkin tästä tuota pikaa peiton alle tuijottamaan kirjaa, tajuamatta tekstistä enää yhtään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti