Eilen, tänään, huomenna, aina, olen väsynyt elämääni ja paradoksaalisiin tunteisiini. Olen kulunut, harmaa, angstinen. Voisin nukkua viikkoja ja olisin silti kuolemanväsynyt.
Kevään odotus on vaihtunut harmaaseen alistumiseen. En odota mitään, en toivo mitään, en usko mihinkään. Venytän mustia villapaitojani, vanutan ne ulottumaan polviin, haluan pukeutua säkkiin ja tuhria naamani tuhkalla. Rankaisen itseäni niin monesta virheestä, että en osaa edes laskea.
Tekisi mieli hakata päätä seinään aivovaurion verran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti