TULESSA

Olo on kuin krapulainen, vaikken mitään ole juonut. Tahtoisin viettää täyshuuruisen viikonlopun ollen humalassa tästä illasta sunnuntai-iltaan, mutta saldon ollessa edelleen nolla se on mahdotonta. Ensi viikolla (juuri liksapäivänä, damn it!) alkaa neljän viikon tipaton, jota kyllä odotan ihan innolla. Odotan paljon tulevilta selviltä viikonlopuilta, yksinoloa ja puuhailua, kenties jopa kirjoittamista. Voisin tarttua bassoonkin, pitkästä aikaa.

Hoen itselleni, että tämä työpäivä tulee menemään ihan putkeen, ihan omalla painollaan, se on vain kahdeksan tuntia ja sitten pääsen ulos. Ahdistaa tämä ilmapiiri täällä, Ylipäällikön käytös, kaikki. Odotan jotain yhteydenottoa siitä työpaikasta, jota hain viikolla. Tuskin ne vielä ottavat yhteyttä, mutta silti sitä odottaa. Että näkyisi semmoinen pieni valo, pieni toivo päästä pois tästä paikasta.

Mietin Atlanttia. Mietin luopumista tästä tunteesta ja toiveesta. Mietin Englantia. Muuttamista. Epätoivoisia tekoja päästäkseni pois arjesta tässä nykyisessä työssä.

Kunpa vain.

IN THE ARMY NOW

Jalkasärky on pahempi kuin koskaan. Sain vaivoin kiskottua kengät jalkaan, jokainen askel on kuin moniteräinen puukonisku. Tulen hulluksi tämän kivun kanssa, sekoan (entisestäni). Elämme torstaita, teen pomon hommia, vaikkei työaikani ole vielä edes alkanut. Mieli tekee päärynälimsaa (!?), jääpala-astiaa jaloille ja kunnon hartiahierontaa sekä pitkiä yöunia. Käsilaukussa oleva kirja houkuttaisi myös määrättömästi enemmän kuin työnteko.

Ulkona on melko lämmin, aurinkoinen päivä. Kenties kesän viimeisiä sellaisia. Olen haikea ja samalla uhmainen, vittu, jotenkin minun pitää tämä angsti selättää.

ROOTING FOR THE BAD GUY

Eilen hain työpaikkaa, jonne kävelisi kotoa vartissa. Työ itse ei ollut mitenkään kovin hohdokasta, mutta tässä tilanteessa jo tuo työmatkakin on suuri motivaattori. Ja duuni, sieltä voisi edetä johonkin suuntaan, se on osa isoa konsernia, jonka palkkalistoilla olen ollut ennenkin. En uskalla uskoa, mutta ehkä toivoa hiukan.

Olen ollut kovin väsynyt ja särkyinen koko viikon. Tänä aamuna en olisi millään päässyt pois peiton alta, selkään koski ja yskä ravisteli koko kämppää. Kollegoista on jo kaksi sairauslomalla, joten mulla ei ole mitään toivoa päästä lääkäriin. Ahdistaa.

En pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin tuon potentiaalisen työpaikan pähkäilyyn. Täysi kuu, tyhjä pää.

TEUVO, MAANTEIDEN KUNINGAS

Näinä ahdistavina aikoina, kun stressi jauhaa närästyksenä ja hartiajumina, olisi ihanaa voida viettää koti-iltoja esimerkiksi laittaen ruokaa ja katsoen elokuvia. Vaan kun stressiin tuo oman lisänsä pankkitilin nollaa muistuttava saldo, on mietittävä seuraavan paahtoleivän hintaa ja säästeltävä jopa suihkusaippuaa. Mä tahtoisin jonkun ratkaisun, jotain etenemistä johonkin suuntaan, mutta tuskin se tapahtuu tänään, tuskin tällä viikolla, kenties ei vielä edes tässä kuussa. Istun potkujen uhka pääni päällä enkä voi muuta kuin tehdä työni hyvin ja odottaa. Olosuhteista johtuen musta vielä tuntuu, että olen valtaisan suurennuslasin alla ja tunnen tarvetta raportoida joka ikisestä hiemankin epämiellyttävästä asiakaskontaktista, ettei jäisi epäselväksi, että minä olen osani tehnyt, paremmin kuin hyvin.

Tämäkö on se syksy, joka minut suistaa raiteiltani taas? Onko tämä se syksy, jolloin pitää hankkiutua uudelleen hoitoon masennuksen vuoksi? Vai kestänkö minä tämän, ystävieni avulla, rakkaideni tuella? Annanko minä heidän tukea itseäni, tulla lähelle?

Elämme jännittäviä aikoja.

STENBROTT

Heräsin aamulla neljän maissa likihysteerisenä, olin niin ahdistunut töihin lähdöstä, etten saanut enää unta, vaikka iltavuoroon tulinkin. Työpaikalla joudun olemaan varpaillani, tuntuu, kuin olisin suurennuslasin alla ja jokaista liikettäni vahdittaisiin. En ole saanut mitään uutisia vielä, jotenkin toivoisin nyt nopeita potkuja, nopeita toimenpiteitä. Tämä epätietoisuus ja ilmassa roikkuva epävarmuus syövät miestä syvältä.

Viikonloppuni oli suorastaan taivaallinen taas, paljon ystäviä ja paljon naurua. Perjantaina pitkä odotus palkittiin ja sain tuijottaa syvälle Atlantin silmiin, molemmat häkeltyneinä katsetta haimme. Lauantaina käväisin jopa Blogimiitissä Weeruskassa pikaisesti, tapasin muutaman ihmisen ja katosin Kissan ja Kirjan sekä Lapsen luo. Istuttiin hyvässä porukassa iltaa ja naurettiin itsemme tärviölle. Prätkähiiri oli hauskaa seuraa kuten aina, että minä rakastan ystäviäni.

Tässä kammottavassa työtilanteessa jopa toivon sairastuvani sikainfluenssaan. Puhuimme siitä eilen ystävien kanssa ja nyt lihaksia särkee, nielu on arka ja tuntuu kuin nousisi kuume. Toiveajattelua vai oikeaa sairastumista? Vaikea sanoa.

GEORDIE IN WONDERLAND

Perjantai, ah. Kolossaalinen työperäinen vitutus on toki jatkunut koko päivän, mutta alkaa pikkuhiljaa muuttua perjantain lieväksi hysteriaksi. Tekee mieli baariin, tekee mieli tavata rakkaita, tekis mieli humaltua, tekis mieli nauraa.

Ulosottoviraston kanta näihin töissä tapahtuviin asioihin (nyt multa kinutaan jotain maksusuunnitelmaa ulosottoviraston paperilla) on se, että eivät tällaiset asiat kuulu työnantajalle pätkääkään, ei tuossa ole mitään järkeä, jotain feelua hommassa on. Olen iloinen kannastaan, sillä se entisestään vahvistaa näkemystäni.

Tunnen itseni vahvemmaksi. Tunnen itseni uhmakkaaksi ja päteväksi.

Minä tästä vielä nousen. Hyvää viikonloppua!

BURNING DOWN THE HOUSE

En saanut purettua kolossaalista kirjoituspöytääni osiin enkä myöskään korjattua sitä pysymään kasassa. Mielenkiintoinen vehje. Sain siirrettyä sitä kuitenkin niin, että ikkunaremonttimittamiehet mahtuvat paikalle.

Ylipäällikkö PMS pysyi poissa silmistäni koko eilisen päivän. Hänen huoneensa on suoraan selkäni takana, mutta hän pysyi muissa osissa taloa. Tuli sentään vastaan käytävällä eikä uskaltanut katsoa silmiin. Listasin päässäni niitä asioita, joissa tämä firma rikkoo työlakia ja/tai työehtosopimusta. Niitä on paljon. Meillä ei mm. makseta indeksikorotuksia, ei iltalisiä, ei lauantailisiä. Meillä on (ainakin minulla) yli 300 euroa pienempi palkka kuin työehtosopimuksen edellyttämä minimipalkka. Meillä tapahtuu työntekijän terveydentilaan kohdistuvaa syrjintää (rikos, josta tänä päivänä voi saada jopa vankeutta). Ja jos minut nyt irtisanotaan siksi, että maksuhäiriöni on yllättäen este työkyvylleni, on sekin työlain vastaista, ainakin minun lainlukemiskykyni mukaan. (Laittomasta irtisanomisesta voi saada 3-24 kk:n palkan olosuhteista riippuen, mikä ihana ajatus!)

Pääni on siis täynnänsä lakipykäliä ja työperäistä vitutusta. Ja kas, uhma nostaa päätään. Uhma. Mmm. En minä tästä lannistu.

FERNANDO

Pyysin siis palkankorotusta ja sainkin tietää, että valmistautuvat antamaan minulle potkut. Juuri näin.

Yks kaks yllättäen työsuoritukseni tasolla ei ole merkitystä, kun konsernin ylimmältä portaalta on käynyt käsky, että työntekijöillä ei saa olla maksuhäiriömerkintöjä. Kuinka sopivasti se käsky tulikaan, saman tien, kun olin tuossa Ylipäällikkö PMS:n ja minun välisessä keskustelussa ilmaissut korotustarpeen olevan suuri ja palkkani olevan yli 300 euroa työehtosopimuksen minimipalkkaa pienempi. Kaiken muun hyvän lisäksi tämä maksuhäiriöasia ilmoitettiin minulle niin, että huoneessa oli Ylipäällikön ja Tiiminvetäjän lisäksi myös eräs kollegani. Nuohan ovat käsittääkseni asioita, joista ei saa puhua kuin kahden kesken. Hienoa toimintaa.

Olin todella vittuuntunut.

Töistä lähtiessäni viestittelin ystäväni Kissan kanssa. Hän pyysi tapaamaan itseään ja Kirjaa, oli Kirjan syntymäpäivä. Menin paikalle ja sain tuulettaa hieman tunteitani. Söin hyvää broileria ja join jälkkäriksi kahvia. Kotona hiivasin pyykit pyykkitupaan ja uin syvällä ajatuksissani. Olen toki tiennyt, että esimerkiksi perintäfirmoissa ja pankeissa on tarkat säännöt noista maksuhäiriöistä; niitä ei yksinkertaisesti saa työntekijällä olla. Ihmettelen vain, miten tuo sääntö on meillä otettu esiin juuri nyt, vaikka pomon mukaan "se on aina ollut niin", mutta sitä ei ole koskaan vain otettu varsinaisesti käytäntöön. Miksi sitten juuri nyt, kun minä pyydän lisää palkkaa vedoten työehtosopimukseen ja muihin seikkoihin?

Ajatuksissani pyykkituvassa rampatessani putosin sitten portailta. Rappukäytävän valot sammuivat ja siellä oli täysin säkkipimeää. Astuin ohi askelmasta, lensin parit alemmat askelmat ja laskeuduin suoraan polvilleni lattialle. Sattui aivan saatanasti. Oikeassa polvessa leimahti tuska, vasemmassa sääressä tuntui repivä kipu. Nousin ylös ja jatkoin klenkaten vedet silmissä matkaa. Molemmat jalat sattuvat edelleen, mutta turrutin kivun särkylääkkeillä.

En tiedä mitä ajatella. Tiedän, että tätä asiaa, mahdollista irtisanomista, vatvotaan tämän firman tyyliin nyt sitten piiiiiitkän aikaa, ennen kuin saan tietää mitään. Motivaationjämät kaikkosivat, työnhaku epätoivoistuu entisestään. Miks mä en ikinä saa olla rauhassa?

SEVEN SISTERS ROAD

Kadotin yhden päivän tuossa omituiseen vatsatautiin. Viikonloppuni oli ihan loistava. Vietimme lauantaipäivää ystäväni Lelun parvekkeella, porukkaa jotenkin tuli ja meni, Kissa ja Kirja kävivät paikalla, Efekti oli koko päivän, Pieni tuli illansuussa, Kardemummakin ilmaantui, saunoi ja kälätti tyttöporukan keskellä. Tuli naurettua paljon ja juteltuakin. Atlantista en nähnyt vilaustakaan, en edes tiedä onko hän palannut kaupunkiin vai ei. On ikävä, mutta pysyn nahoissani.

Rakas ystävä pelasti vuokranmaksuni lähettämällä tililleni rahaa. En tajua, miten mulla voi olla maailman parhaat ystävät. Jotain mun on joskus täytynyt tehdä oikein?

Odotan innolla Ylipäällikön tapaamista. Meillä oli nimittäin minun pyynnöstäni perjantaina pieni keskusteluhetki. Pyysin palkankorotusta. Kerroin suoraan tilanteeni ja puhuimme siitä, kuinka hyvin hoidan hommani ja kuinka paskamaista se on, kun palkka ei riitä mihinkään. Hän lupasi puoltaa korotusta toimarille, joten kuulen ehkä jotain uutisia aiheesta jo tänään.

Tunti työvuoroa takana, seitsemän edessä. Hyvät uutiset olis kiva yllätys!

11TH STREET KIDS

Naapuri olisi eilen halunnut tarjota muutaman tuopin palattuaan lomaltaan, kiitokseksi kalojen hoidosta, mutta minä olin liian allapäin, liian ahdistunut lähteäkseni minnekään. Menin töistä kotiin, istuin pimeässä ja itkin vähän. Koko tulevaisuuteni on pimeän peitossa, en tiedä mitä tehdä tai minne mennä. Olen vakuuttunut, että jotenkin taas selviän, mutta miten, se on vielä hämärän peitossa. Nyt jos koskaan kaipaisin ihmistä elämääni, jotakuta, jolle purkaa tätä ahdistusta ja huolta. On minulla ystäviä, on, mutta en uskalla paljastaa tätä puoltani, tätä arkaa ja pelokasta minua, joka sisältäni edelleen löytyy.

Mielessäni olen kaukana poissa, toisen meren rannalla, tuuli hiuksissani.

Viikonloppu, ah, ihana valo.

RADIO CLASH

Päässä soi Guns of Brixton ja jalkoja särkee niin, ettei voi edes seistä paikallaan. Tämä viikko on kestänyt vuoden, ehkä väsymyksen takia, ehkä vain siksi, että Atlantti palaa kaupunkiin tulevana viikonloppuna. Odottavan aika on pitkä, katsos. Vaikka enhän minä häntä välttämättä edes tapaa, tieto siitä, että hän tulee olemaan samoilla kulmilla riittää toistaiseksi.

Kasaan omaisuuttani myytäväksi, levyjä ja kirjoja, myyn erittäin hyvän litteän näyttöni pois ja roudaan säkkikaupalla vaatteita itsepalvelukirpparille. Olen päättänyt purkaa kirjoituspöytäni, ja roudata osat roskalavalle. Se on niin rikki, ettei sitä saa enää kasaan, puu on murtunut niin monesta kohtaa. Saan tilaa kämppääni, voin ehkä jopa jonain kauniina vuonna mahduttaa sinne sängyn.

Taivas on tumma ja minun mieleni myös.

SELF DESTRUCTION BLUES

Vatsaan koskee niin, että meinaa itku päästä. Vaan töissä on hymyiltävä ja oltava tehokas, kuten aina. Sain eilen pestyä pyykkiä ja vietin iltaa rikosdokumenttien ja kirjan parissa. Nukkumaan aloin taas aivan liian myöhään, en kai mä ikinä opi. Aamulla kellon soidessa iskee se epätoivo; joko taas on mentävä sinne, eikö tämä koskaan lopu.

Toivoisin voivani olla positiivisemmalla tuulella. Rahattomuus painaa, pitäisi muutamassa päivässä saada jostain pari sataa euroa. Edelleen pieni pääni pyörittää sitä samaa ajatusta: jos saisin kaksi tuhatta euroa lainaksi, voisin maksaa kaikki velkani kerralla pois ja alkaa lyhentää sitä kahta tonnia 250 eurolla, jopa 300 eurolla kuussa. Tällä hetkellä ulosotto vie palkastani yli 480 euroa kuussa ja se on liikaa, kun pitää maksaa työssäkäymisestä seutulippu + tietty vuokra ja muut kustannukset. Olen niin kyllästynyt toteamaan, etten voi ostaa uusia kenkiä, en astmalääkkeitä, en kipeästi tarvitsemiani uusia vaatteita, en mitään, koska olen aina ja ikuisesti rahaton.

Tänään minun pitää kuitenkin yrittää jaksaa, yrittää selvitä. Uin sameissa vesissä ja odotan jotain, jotain piristävää, helpottavaa, hymyilyttävää, hykerryttävääkin kenties. Sameat synkät vedet saisivat vaihtua Atlantin kirkkaisiin silmiin.

Keskiviikko. Näillä mennään.

FRIEND FOR FIVE MINUTES

Aivan älyttömän hienoa olla töistä kotona jo viideltä. Tosin sit on valmis menemään nukkumaan jo puol kahdeksalta, mut siinähän ei oo mitään pahaa... Eilinen venähti kuitenkin väsymyksestä huolimatta taas puolille öin, kun piti lukea hyvää kirjaa. Sain kuitenkin tiskattua valtaisan tiskin ja ruokittua Naapurin kalat, tänään käyn Naapurin luona pesemässä pyykkiäkin. Hieno YYA, en vaihtais mihinkään!

Liverpool hävisi Aston Villalle ja se hykerryttää minua syistä, joita en tässä erittele. Vielä joskus pääsen livenä Anfieldille, sen lupaan.

Eksäni Eräs on aloittanut vanhat tapansa. Dokaa puistoissa kaatokännejä vaimonsa odotellessa kotona, huolissaan, kun Eräs ei vastaa puhelimeen. Minua vilpittömästi surettaa hänen puolestaan, tiedän liiankin hyvin millaista se on. Eräs on dokannut jo kaksi työpaikkaa altaan, se on säälittävää. Asia ei millään lailla minulle kuulu, mutta en voi olla ajattelematta, miten asiat minun kohdallani olisivat, jos olisimme yhdessä jatkaneet. Eivät hyvin, senhän tajuaa jokainen.

Pitäisi varata hammaslääkäriaika, aika gynekologille, hiustenleikkuuseen ja käydä uusimassa masennuslääkkeiden resepti. Huoh, kaikenlaista. Mistä rahaa kaiken tuon hoitamiseen ja elämiseen?

Ei harmainta aavistusta.

KNOW YOUR RIGHTS

Viikonloppu hurahtaa aina niin nopeasti, että en ehdi edes muistella nimeäni enkä mitään muutakaan oleellista. Olen huolissani ystävästä, joka on niin masentunut, että puhuu humalassa itsemurhasta, itseinhostaan ja muista minunkin aivan liian hyvin tuntemistani tunteista. Olen huolissani toisesta, joka menetti äitinsä pari kuukautta sitten. Olen huolissani itsestäni ja fyysisestä pahoinvoinnistani. Olen myös väsynyt, alati ja ikuisesti väsynyt.

Onneksi olen aamuvuorossa tämän viikon, pääsen sentään jo viideksi kotiin ja ehdin näin ollen ehkä jopa tehdä jotain kotona ennen väistämätöntä tipahtamistani. Miten onkin niin vaikeaa saada sitä kämppää johonkin kuosiin. Neliöitä ei ole yhtään ylimääräistä, mutta siivoaminen on ehkä juuri siksi hankalaa. Kun on niin pieni kämppä, että kamat eivät mahdu minnekään, on imurin heiluttelu tosi vaikeaa.

Duunimiehitys on pitkästä aikaa täysi, viimeisetkin lomailijat ovat palanneet. Se helpottaa kiirettä. Muutenkin on ihan kiva saada porukka kasaan taas.

Oh, nämä maanantait, kun ajatus ei kulje eikä mulla ole mitään annettavaa.

KUNGEN ÄR DÖD

Eilinen oli kai jonkin sortin ennätys, kahdeksan tunnin työpäivään meni matkoineen 12 tuntia. Mä niin mielelläni kirjoittaisin, et olen nukkunut hyvin, levännyt ja relannut, mut niin ei ole asian laita. Mä olen uuvuksissa ja mun selkää särkee.

Elämälle kiitos on perjantai, pääsee pariksi päiväksi pois täältä. Mä aion tavata ystäviä, siivota, tiskata ja nukkua. Mun pitäs raivata ikkunan eteen tilaa ikkunaremonttimiehille, mutta mä en tajua miten. Mun kämppä on tikkuaskin kokoinen ja ikkunan edessä on kirjoituspöytä, johon pelkkä koskettaminen saattaa aiheuttaa sen romahtamisen. Mun on joko pakko purkaa se osiin tai kutsua puuseppäystävä katsomaan, voiko sen korjata. Mä pelkään ettei voi, jolloin se on kyettävä hävittämään lopullisesti.

Mä palelen ja mun päässä risteilee tasan kaksi ajatusta: nukkumaan meno ja Atlantti.

Huoh.

KAHDEN VAIHEILLA

Eilinen venähti pitkäksi, tapasin Efektin töiden jälkeen, menimme kantabaariin kumoamaan muutaman tuopin. Oli hauskaa, naurettiin ja juteltiin ja välillä hymyiltiin typerinä ja katsottiin kaukaisuuteen ajatellen omiamme. Tänään olen tietenkin väsyneempi kuin laki sallii, mutta teki mielelle hyvää tuulettua hieman. Ja teki hyvää saada puhua niistä salatuista asioista, Atlantista ja kaikesta siitä, mitä tämä ihastuminen on tuonut tullessaan.

Haaveilen lomasta, haaveilen muuttamisesta, haaveilen uudesta työstä, haaveilen miehestä. Samaan aikaan tiedän, että jos yksikin noista haaveista toteutuu, muilla ei enää ole niin suurta väliä.

Eilen kirjoittelin ystävän kanssa. Ajattelin uskaltautua käymään blogimiitissä hänen kanssaan. Olen vielä elossa ja hengitän, haluan ihmisten näkevän sen. En tiedä kuinka järkevää se on, mutta en välitä. On aika olla olemassa taas.

PIENI JA HENTO OTE

Iltavuoro 8/10 alkaa selkäsäryn juiliessa päähän ja lonkkiin asti. Nukuin hyvin, mutta väsyttää. Mä toistan itseäni, kun arki junnaa tätä samaa levyä. Mä en koskaan enää tahdo tehdä kahta viikkoa putkeen iltavuoroa, ainakaan tässä mestassa, jonne matkustaminen vie multa kolme tuntia päivässä.

Mä näen unia, joissa on ihmisiä, uusia ja vanhoja tuttavuuksia. Mun unet on taas kumman todellisia ja mä joudun aamuisin miettimään, että mikä oli unta ja oliko joku osuus kenties totta, muisto. Mä tahtoisin nukkua viikon, vähintään, jotta mun päästä lähtis pois toi väsymyksen surina, kuin kanavaton televisio.

Mä aistin tän syksyn tulon ja mä olen siitä haikea ja hiukan pettynyt. Mulla oli hyvä kesä, todella hyvä, mut mä oisin vielä tahtonut jatkaa sitä. Syksy muuttaa mun mielessä kaiken, vaikkei todellisuudessa välttämättä yhtään mitään. Syksy paleltaa ja ahdistaa, kun olis vielä tahtonut viettää päiviä puistoissa ja terasseilla. Kesästä luopuminen on jotenkin nyt mun päässä synonyymi Atlantista luopumiselle enkä mä tiedä mistä se johtuu. Mulla on suunnaton tarve nähdä se, edes vilaukselta, jotta mä tietäisin, mitä mä tunnen. Onks se jotenkin outoa? Mä en tiedä.

Mä hajoan tähän duuniini, mä kulun puhki sisältä.

MOOD SWINGS & ROUNDABOUTS

Syksyisen sateisen päivän kruunaa ikkunani takani menossa oleva puunkaatosavotta. Alkavat rakentaa jotain uutta moottoritien liittymää, räjäytykset alkavat kuulema 28. päivä. Ihan huippuhienoa olla puhelinduunissa, kun ikkunan takana on räjäytystyömaa. Not.

Eilinen töistä lähteminen oli jotenkin niin surkuhupaisuuden huippu. Venattuani dösää pienen ikuisuuden jalat ja selkä särkien, oli matkan varrella yksi iso risteys totaalijumissa ja dösä seisoi siinä liikkumatta vartin verran. Käytyäni apteekissa ja kaupassa pikaisesti, olin kotona "jo" puoli yhdeksältä illalla. Huippufantsua.

Fiilikset ovat siis jotakuinkin nollilla, vaikka yritänkin koko ajan keksiä jotain iloista ajateltavaa. Jotkut päivät vaan on sellasia, toimii huonommin.

Tänään, jos ikinä pääsen töistä kotiin asti, on käytävä ruokkimassa Naapurin kalat. Onneksi sain luvan pestä siellä koneellisen pyykkiä, helpottaa arkea. Vielä kun onnistuisin korjaamaan kirjoituspöytäni ja tietokoneeni... Huoh. Ei tänään, ei millään. Haaveilen omasta sängystäni ja pitkistä unista. Syksyn ja talven mittaisista ehkä?

KULKEVAA VALOA

Iltavuoro 6/10 menossa ja järki lähtee päästä. Bussit palasivat syysaikatauluun ja niiden mukaan kotoa on lähdettävä 1h 45 min. ennen työvuoron alkua. Poiskaan ei pääse mitenkään sujuvasti, pitää odottaa 25 minuuttia ensimmäistä mahdollista dösää. Kollega osti auton, työmatka kestää sillä 17 minuuttia.

Mä olen huonolla tuulella ja valmis räjähtämään millä sekunnilla hyvänsä. Mä en jaksa tätä paskaduunia enkä näitä työmatkoja. Mä en jaksa tätä jalkasärkyä enkä tätä vatsan möyrimistä.

Viikonloppu oli ihana. Parasta seuraa, kirjoja, leffoja, väsymystä ja kivoja unia. Kivaa todellisuuttakin, siinä mielessä, että ilahduin valtavasti Atlantin pienestä huomionosoituksesta virtuaalikaverina. Joo, outoa, mutta joku pienen pieni elekin häneltä minun suuntaani saa aikaan sen kumman kuumottavan olon, jännityksen ja pulppuavan ilon. En ole valmis luopumaan ihastumisen tunteestani, vaikka se ehkä järkevintä tässä tilanteessa olisikin. En kiiruhda, en hätiköi, menen virran mukana, vaikka se tuntuukin välillä vaikealta.

Voisipa tämän viikon jotenkin elää pikakelauksella.

FRIDAY I'M IN LOVE

Matkustaessani töistä himaan eilen sain Ylipäälliköltä tekstarin ja pyynnön tulla tänään jo 9-17 -vuoroon. Jipii. Pääsen sittenkin seuraamaan Dragonmelonnan finaaleja! Ja pääsen siis nauttimaan vapaudesta hieman aiemmin.

Takki on jotenkin tyhjä, olen nukkunut koko viikon levottomasti ja unia nähden. Kissan loma loppuu tänä viikonloppuna ja oikein jo odotan syyskuun viidettätoista päivää, jolloin laitamme Kissan, Kirjan ja Tabletin kanssa korkin kiinni vähintään kuukaudeksi. Olemme suunnitelleet alkohollitomiksi viikonlopuiksi lettukestejä, leffapäiviä, kävelyretkiä (jos jalkani sen sallivat) sekä lukupiiriä. Olen joskus ollut puolitoista vuotta juomatta alkoholia, enkä tajua miten tuosta bissenkittaamisesta on tullut niin suuri osa viikonlopun viettoa. Baarissa käyminen on mulle sosiaalinen kokemus, mutta siinä sivussa tulee juotua liikaa. Tekee meille kaikille hyvää olla tuo kuukausi juomatta, antaa elimistön elbata.

Vaan tänään tulee takuulla kumottua muutama tuoppi, varsinkin, jos melonnat menevät hyvin. Kunpa Atlantti olisi jo maisemissa, on jo niin kovin ikävä.

I JUST WANNA BE YOUR DOG

Iltavuoroaamu 4/10 käynnistyi kankeasti, koska jalkani huutavat hoosiannaa jo heti koskettaessaan lattiaa. (Itse asiassa jo ennen sitä, peiton koskettaessa niitä...) Onneksi bussimatkaa virkisti hyvä kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni. Ja onneksi on "jo" torstai, ehkä tämäkin viikko siis kestetään.

Ystäväni Efekti on löytänyt elämäänsä ihanan miehen. He ovat kiertäneet toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa, mutta viimeinkin tavallaan antautuivat tunteen vietäväksi. Olen ihan älyttömän onnellinen molempien puolesta ja jollain lailla alan uskoa siihen, että ihmisille todella voi käydä niin. Naapurikin suorastaan hehkuu onnea uuden parisuhteensa johdosta ja minä ihmetellen virnuilen taustalla, omaa älytöntä ihastustani vaalien. Kesä on rakkauden aikaa, kesä on suuria tunteita ja onnea. En tiedä mitä syksy tuo tullessaan, toivon uutta työpaikkaa ja jos en sitä saa, alan pakata kamojani ja suunnitella suuntaa, jonne lähteä. (Tietenkin asiaan saattaa pienesti vaikuttaa myös Atlantti, mutta minä en usko tähän juttuun, mulla ei ole voimia uskoa siihen, että syksyn tullen nämä tunteet eläisivät edelleen meissä molemmissa. Toivon toki, voi kyllä vain, mutta uskominen on eri planeetalta.)

Päässä soi Iggy Pop ja aika mataa tuskastuttavan hitaasti, kuten iltavuoroissa niin usein.

LENSIN MATALALLA

Tuskastuttavan hitaasti etenevä työviikko tämä. On vasta keskiviikko ja mä olen poikki, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kauheaa ajatellakin, että iltavuorot jatkuvat vielä ensi viikon...

Eilen ystävä informoi avoimesta työpaikasta, johon naputtelin illan työtunteina hakemuksen. Sisäsiisti päivätyö kantakaupungissa, voisko parempaa ollakaan? En toivo liikoja, mutta hiukan sentään.

Kotosalla puhelin soi monta kertaa, väärä mies soitteli ja ruinasi treffeille viinanhuuruisena. Hymähtelin itsekseni ja kieltäydyin, en minä mitään deittailua sarjahurmaajan kanssa tässä kaipaa.

Tavallaan tuo ulkona vallitseva syksyinen ilma korreloi mieleeni. Matala on se.

THESE BOOTS ARE MADE FOR WALKING

Vasta yksi kymmenestä iltavuorosta lusittu ja olen aivan uuvuksissa. En tiedä mikä minua nyt näin väsyttää, olen nukkunut kuitenkin hyvin. Ehkä lähestyvä syksy tekee asioita, ehkä tämä alituinen jalkasärkykin vaikuttaa. Minusta tuntuu kuin olisin se sadun merenneito, joka sai jalat sillä ehdolla, että jokainen askel sattuu kuin tikarinpisto. Koipeni ovat turvoksissa kuin jalkapallot, niitä särkee ja kolottaa joka sekunti. Olen kolme tai neljä kertaa jo käynyt lääkärissä, eikä ketään ole kiinnostanut. Olen jo melkein sitä mieltä, että amputointi olisi parempi vaihtoehto, kuin tämä alituinen kipu. On hassua ikävöidä omia jalkojaan, mutta niin minä nyt teen.

Olen surffanut netistä etsien vuokra-asuntoja Lontoosta. Olen mielessäni jo jakanut omaisuuteni, levyt sinne ja kirjat tuonne ja astiat kolmannelle.

Kunpa Atlantti palaisi jo maisemiin, helpottaisi kummasti nähdä hänen hymyilevän.

SANDINISTA!

Bileet onnistuivat mainiosti ja paluu arkeen on ankara ja ankea. Sain monet naurut ja monta halausta, onnistuin myös itkettämään kansalaisia puheellani sekä laulamalla todella bluesin version Summertimesta.

Oltuani koko lauantain jaloillani, olin valmis kirkumaan jalkasärkyni vuoksi. Kävelin yöllä kotiin sukkasillani, ja tuo normaalisti kolme minuuttia kestävä matka kesti ainakin kaksikymmentä tuskaista minuuttia. Eilinen olikin yhtä tuskaa, samoin kuin tämä päivä. Jalkasärkyä suurempi murhe on kuitenkin kahden viikon iltavuoroputki. Jos mulla joskus oli sosiaalinen elämä, niin nyt se ainakin on iltavuorojen takia jäissä.

Mä niin tahtoisin jonkun päivätyön siistissä konttorissa kantakaupungin alueelta. Voi elämä.

HEADED FOR A HEARTBREAK

Elän perjantaita hieman hysteerisissä ja odottavissa fiiliksissä. Järjestämäni bileet ovat huomenna ja toivon kaiken sujuvan. Mikä tahansa voi silti vielä kaatua niskaan, koska tämä elämä on niitä käärmeitä täynnänsä.

Mä kirjoitinkin eilen pari sanaa tuosta lähtemisen kaipuusta. Eilen puhuin aiheesta ystäväni Naapurin kanssa. On todella pitkästä aikaa sellainen suunnaton tarve, suorastaan pakottava tarve pakata kamat ja lähteä reppu selässä maailmalle. Mä en tiedä miksi, mut mä haluan muuttaa joksikin aikaa Englantiin. Mä en pidä koko maasta erityisemmin, mutta tarve päästä sinne on suuri. My mind works in mysterious ways.

Viisi tuntia työpäivää jäljellä ja mä olen aivan valmista kamaa poistumaan ovesta. Huoh.